Sanansaattaja Joensuun yliopistosta 5/2002, 23.5.2002

Sanansaattaja Joensuun yliopistosta
Joensuun yliopiston tiedotuslehti
19. vuosikerta
ISSN 0780-8259

Päätoimittaja Ulla Mikkola, puh. (013) 251 2033
Toimituksen sihteeri Leena Konttinen, puh. (013) 251 2017

 

Näkökulma: Petri Lintunen
YLIOPISTON KILPAILUKYKY TYÖMARKKINOILLA

Joensuun yliopiston henkilöstön ikärakenne on sellainen, että seuraavan kymmenen vuoden aikana merkittävä määrä tällä hetkellä palveluksessa olevista ihmisistä siirtyy eläkkeelle. Ilmiö on luonnollisesti tuttu kaikille organisaatioille niin avoimella kuin julkisellakin sektorilla. Teollisuuden piirissä asian johdosta on jo käynnistetty kampanjoita; osittain tehostamisenkin nimissä automatiikkaa on lisätty ja tuotantoa siirretty maan rajojen ulkopuolelle. Yliopiston tyyppisissä organisaatioissa kilpailu pätevästä työvoimasta tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa, koska vaatimustaso on korkea ja keinot ovat rajallisemmat kuin avoimella sektorilla.

Millä tavalla Joensuun yliopistossa turvataan sen osaamisen ja kokemuksen säilyminen, joka tänne on kerääntynyt vuosikymmenien aikana? Jos tarkastellaan hallinnollista osaamista, tulemme olemaan haastavassa tilanteessa joidenkin vuosien kuluttua. Nyt tiedekunnissa sekä hallintoviraston eri yksiköissä on henkilöitä, jotka ovat olleet rakentamassa ja kehittämässä yliopistoa lähes sen alkuvaiheesta asti. Hallinto tukee ja mahdollistaa Joensuun yliopiston opetuksen sekä tutkimuksen järjestämistä. Suuri kysymys tulee olemaan hallinnon jatkuvuuden mahdollisimman häiriötön turvaaminen siinä vaiheessa kun keskeiset avainhenkilöt siirtyvät pois palveluksesta.

Tähän liittyy kaksi kysymystä, jotka pitäisi hyvissä ajoin pohtia vastuullisesti ja kaukoviisaasti. Ensimmäinen liittyy siihen, että mahdollistetaanko yliopiston sisällä nuoremmille henkilöille edellytykset kehittyä ja kehittää omaa osaamistaan sillä tavoin sitoutuneesti, että he olisivat valmiita täyttämään keskeisiä tiedekuntien ja laitosten hallinnon vakansseja tulevaisuudessa. Olennaista on se, että onko sellaisia henkilöitä jo palveluksessa ja onko yliopiston virkarakenne sellainen, että urakehitys on mahdollista. Toinen kysymys liittyy palvelusuhteen etuihin, lähinnä palkkaukseen ja sen kilpailukykyyn tilanteessa, jossa avoin sektori on luonnollisesti omalla tasollaan ja julkinen sektori, mm. valtio ja kunnat, kilpailevat keskenään työvoimasta. Osa ihmisistä arvostaa palvelusuhteen turvallisuutta ja vakautta, jolloin työnantajaimago ja organisaation henkilöstöpolitiikka erilaisine välineineen on osa kokonaisuutta. Yliopistojen kilpailukykyä tukemaan yleisillä työmarkkinoilla on valtion puolelta nostettu uusi palkkausjärjestelmä. Puuttumatta yksityiskohtiin sekä ymmärtäen siihen liittyvät ongelmat, uusi palkkausjärjestelmä oikein toteutettuna antaa mahdollisuuden lisätä tuloksellisuutta, tehokkuutta ja parantaa tehtävien vaativuuden sekä palkkauksen vastaavuutta. Uusille ja nuorille työntekijöille tulisi olla mahdollista laatia urasuunnitelma, jossa palkka kehittyisi työn vaativuuden sekä niistä suoriutumisen myötä. Hallinnollisissa tehtävissä voitaisiin siirtyä asteittain kohti vaativimpia tiedekuntien kuin muidenkin yksiköiden virkoja ja samalla turvattaisiin jatkuvuus kokeneempien viranhaltijoiden osaamisen siirtyessä organisaation sisällä.

Tulevaisuuden kysymyksiä on jatkossa myös yliopiston organisaatiorakenne, jota on syytä aika ajoin pohtia. Minkälainen on kilpailukykyinen, tehokas ja optimaalinen laitosten koko ja määrä vai onko laitosjako yleensä tarpeellinen? Minkälainen on vetovoimainen tiedekuntarakenne, pitäisikö niitä olla enemmän ja laitoksia vähemmän vai päinvastoin? Tuhlaammeko asiantuntijoiden resursseja hallinnolliseen työhön ja onko siihen vaihtoehtoja? Mitä tarkoitetaan tehokkaalla ja tuloksellisella hallinnolla yliopistossa? Tavoitteena Joensuun yliopistossa on kansainvälisesti korkeatasoinen tutkimus ja siihen perustuva opetus.


Sisällysluetteloon


ENITEN TULEE IKÄVÄ OPISKELIJOITA

Professori Kyösti Pulliainen jää eläkkeelle palveltuaan Joensuun yliopistoa 29 vuotta. Hän tuli Joensuun korkeakoulun kansantaloustieteen apulaisprofessoriksi syyskuussa 1973.

- Noihin aikoihin opettajankoulutusta siirrettiin seminaareista yliopistoihin. Minulla on sellainen näkemys, että Joensuun korkeakoulusta oli tarkoitus rakentaa opettajankoulutuksen malliyksikkö, sillä tänne perustettiin professuureja niille tieteenaloille, jotka olivat myös koulun oppiaineita. Kansantaloustieteen apulaisprofessuurin avulla tuotettiin kansantaloustieteen cum laude opinnot, joilla tuettiin historian ja yhteiskuntaopin opettajien pätevyyttä.

Apujoukoiksi ei suostuttu

Professorikunta ei kuitenkaan mieltänyt itseään pelkästään opettajankoulutuksen kehittäjiksi, vaan Kyösti Pulliaisen jäähyväisluennossaan mainitsemat polkuriippuvuuden ja hiljaisen tiedon lainalaisuudet toimivat.

- Me ensimmäiset professorit tulimme vanhoista yliopistoista ja toimme niistä mukanamme tänne humboldtilaisen tutkimusyliopiston perinteen. Emme halunneet pitää itseämme pelkästään opettajankoulutuksen apujoukkoina, vaan ryhdyimme kehittämään myös omia tieteenalojamme ja tutkimustoimintaa.

- Joensuun yliopisto erottuu kuitenkin edelleen muista yliopistoista siinä, että meillä on erittäin hyvä tieteenalavalikoima tukemassa opettajankoulutusta. Opettajankoulutus voisi olla hyvin pureva syömähampaamme.

Kansantaloustieteeseen perustettiin professuuri vuonna 1979, se oli ensimmäinen professuuri muissa kuin koulun oppiaineissa. Pääainekoulutus käynnistyi syksyllä 1980. Vaikka koulutus on jo pitkään ollut kaikissa kansantaloustieteen opetusta antavissa yksiköissä lähes samansisältöistä, on Joensuun ekonomisteilla ollut hyvä maine työmarkkinoilla erityisesti tutkimusmenetelmien osaajina.

Johtamistapa uusiksi etulinjassa

Tutkimusyliopiston leima vahvistui tiedekuntarakenteen myötä, kun korkeakoulu muuttui yliopistoksi vuoden 1984 alussa. Keväällä 1984 Kyösti Pulliainen valittiin yliopiston rehtoriksi.

- Tuntui kuin olisin tullut tyhjän päälle historiattomaan tilaan. Lisäksi asioitten hyvää hoitoa haittasivat turhan byrokraattisilta tuntuvat säädökset. Hallintojohtaja Matti Halonen sai minut uskomaan, että niitä noudatetaan, kunnes toisin säädetään, ja että uusia säädöksiä vahvistetaan perjantaisin. Etsin pitkään mielessäni hyvää yliopiston johtamistapaa, kunnes kesällä 1985, OECD:n Euroopan korkeakoulujen uusille rehtoreille Skotlannissa järjestämällä kurssiviikolla tajusin, ettei minun tarvitse sitä itse keksiä, vaan että yliopistoja on johdettu ja johtamista on tutkittu eri puolilla maailmaa.

- Perehdyttyäni sitten yliopistomanagementin tutkimukseen lähdimme etenemään teoriasta käytäntöön, joka johti päätöksenteon painopisteen siirtymiseen kollegioilta johtajille ja voimavarojen (rahan ja työajan) käytön uudistumiseen.

- Kyösti Pulliainen aloitti pilottina Helsingin kauppakorkeakoulun kanssa toimintamenobudjetointia. Kokonaistyöaikamallia kokeiltiin ja kehitettiin Jyväskylän yliopiston kanssa. Yliopisto oli pilottina myös kokeiltaessa tulossopimusmallia.

- Äkkiseltään luulisi, että päätösvalta otetaan mieluusti laitoksilla vastaan, mutta ei se niin välttämättä olekaan, sillä laitostasolla ei puhuta enää vain markoista ja periaatteista vaan ihmisistä. Monien mielestä laitosta olisi paljon helpompi johtaa, jos laitosjohtaja tekisi vain helpot ja mukavat päätökset ja tunteeton hallintovirasto tekisi ikävät päätökset.

Teologikoulutus ja tiedepuisto yli muitten

Nyt jälkeenpäin tarkasteltuna Kyösti Pulliainen pitää vuoteen 1990 kestäneen rehtorikautensa muina kohokohtina teologikoulutuksen ja tiedepuiston käynnistymistä.

-Yliopiston ja valtion hallinnossa tehtiin monien myrskyjen kautta myönteiset päätökset teologikoulutuksen saamisesta Joensuuhun. Ortodoksisen teologian laitos perustettiin humanistiseen tiedekuntaan elokuussa 1988. Viimeinen työtehtäväni rehtorin virassa oli arkkipiispa Wikströmin työhuoneessa käymäni neuvottelu evankelisluterilaisen kirkon lahjoitusvirasta, joka sittemmin perustettiin humanistiseen tiedekuntaan, ja on nyt johtanut teologisen tiedekunnan perustamiseen.

Tiedepuiston suunnittelu käynnistyi yliopiston, Joensuun kaupungin ja Pohjois-Karjalan maakuntaliiton yhteistyönä 1980-luvun puolivälissä. Kyösti Pulliainen kertoo sitä valmisteltaessa mm. käyneensä yhdessä Heikki Kirkisen kanssa tutustumassa sen ajan merkittävimpiin perusrakenteeltaan erilaisiin eurooppalaisiin tiedepuistoihin Montpellierissä, Sophia-Antipoliissa ja Caenissa. Joensuun tiedepuiston perustamiskirja allekirjoitettiin 7.9.1989. Kyösti Pulliaisesta tuli tiedepuiston hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Yliopiston tärkein voimavara: opiskelijat

Tärkeimmät valinnat yliopistossa ovat opiskelijoiden ja opettajien valinnat. Vain opiskelijoiden tekemisten kautta yliopistossa syntyvä uusi tieto ja osaaminen siirtyvät yhteiskuntaan. Yli neljäkymmentä vuotta yliopiston opettajana toimineelle Kyösti Pulliaiselle tulee eläkkeelle siirtyessään eniten ikävä päivittäistä kanssakäymistä tärkeimmän uusiutuvan voimavaran, yliopisto-opiskelijoiden kanssa. -um



Sisällysluetteloon

YLIOPISTO JA YMPÄRISTÖ

Kun professori Kyösti Pulliainen 45 vuotta sitten aloitti opiskelunsa Helsingin yliopistossa maassa oli sen lisäksi seitsemän yksityistä korkeakoulua. Helsingin yliopisto edeltäjineen oli ollut 270 vuotta ainoa yliopisto Suomessa. Viime vuosisadan alussa perustettiin uusia yliopistoja teollistuvan ja kaupallistuvan yhteiskunnan tarpeita varten elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaiskeräysten tuella tyydyttämään nuoren kansakunnan moninaisia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja sivistyksellisiä tarpeita.

Maan ainoa yliopisto toimi Ruotsin ja Venäjän imperiumien ja kansainvälisen akateemisen yhteisön ehdoin. Yksityisten korkeakoulujen tulo veti korkeakoulujärjestelmää markkinoiden syliin. Kovat ajat ajoivat yksityiset korkeakoulut valtionapujen ja tukien piiriin. Viime vuosisadan puoliväliin tultaessa Suomen valtiolla oli tiukka ote korkeakoulutuksesta.

Kekkosen Suomeen rantautui aluepolitiikka Euroopasta. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi se, miksi vuonna 1958 perustettiin Ouluun yliopisto. Korkeakouluverkko täydentyi 1970-luvun loppuun mennessä Lappia myöten. Koulutuspolitiikka ja aluepolitiikka kytkeytyivät tiukasti toisiinsa 1950-luvulta 1980-luvulle asti.

Samaan aikaan kun Suomen yliopistolaitosta 1970-luvulla laajennettiin alueellisesti tehtiin kaksi yliopistokoulutuksen sisältöön vaikuttavaa suurta päätöstä. Alettiin toteuttaa tutkinnonuudistusta, jossa akateemista koulutusta ammatillistettiin. Ammatillista koulutusta vastaavasti tieteellistettiin muuttamalla eräitä ammattitutkintoja yliopistotutkinnoiksi esimerkkeinä opettajankoulutus, ekonomikoulutus ja myöhemmin vielä taidealojen koulutus.

Tutkinnonuudistus olisi onnistuakseen vaatinut ehkä liian suurta evolutionaarista harppausta tutuilta poluilta. Yliopiston professorin osaamista, sitä hiljaista tietoa, johon hän vuosikautisen koulutuksensa ja toimintansa myötä on saavuttanut ainutkertaisen oikeuden - vain hän voi ja osaa sitä käyttää - sitä on aika vaikea hallinnollisin määräyksin ohjata. Se siirtyi mukanamme uusiin yliopistoihin, mutta se ei nopeasti sopeutunut niin suuriin suunnanmuutoksiin, mitä tutkinnonuudistuksella tavoiteltiin. Akateemiset traditiot olivat verissä ja vetivät. Osaltaan vaikuttivat myös eräät sen ajan hengen ristiriitaisuudet. En varmaan ollut ainoa, joka ei osannut ymmärtää sitä, että ammatteihin olisi ollut koulutettava, mutta yhteistyötä yritysmaailman kanssa ja rahoituksen hankkimista sieltä ei pidetty suotavana.
Suomi oli ainoa maa Euroopassa, joka ratkaisi suuren koulutuspoliittisen kysymyksen - miten kapea eliittiyliopistolaitos muunnetaan massakoulutusjärjestelmäksi? - rakentamalla alueellisesti hajautetun yhtenäisen yliopistoverkon. Kaikille, pienimmillekin uusille yksiköille, annettiin tutkimusyliopiston status ja resursseja, ja oikeus myöntää tohtorintutkintoja.

Muualla Euroopassa harvojen monialaisten tutkimusyliopistojen rinnalle perustettiin ammatillisesti suuntautunutta opetusta antavia yksikköjä.

Akateeminen imu hajoitti kuitenkin rinnakkaisjärjestelmien perusajatuksen. Ammatillisesti suuntautuneet korkeakoulut matkivat yliopistoja, niihin perustettiin jatkotutkintoja ja pyrittiin saamaan tutkimusrahoitusta, pyrittiin tulemaan yliopistojen kaltaisiksi mahdollisimman monissa suhteissa. Britanniassa järjestelmä purettiinkin ja muuallakin pyrittiin alueellisesti hajautettuun yhtenäisempään verkkoon - eli juuri sellaiseen korkeakoulutuksen infrastruktuuriin, jollaista Suomessa oli jo 1960-luvulta rakennettu.
Humboldtilainen yliopistotraditio soveltuu tieteellisen perustutkimuksen ja akateemisten asiantuntijoiden koulutukseen, ja osaa 1970-luvun tutkinnonuudistuksen periaatteista, asiallisesti ja fraseologisesti päivitettynä, voidaan edelleen soveltaa osaavien ammattilaisten koulutukseen.

Rinnakkainen korkeakoulujärjestelmä tuli Suomeen vasta 1990-luvulla kun ammattikorkeakoulut perustettiin. Ammattikorkeakoulujen suunnittelun ja toteutuksen takana oli 1970-luvun tutkinnonuudistuksen kokemusta, keskeisesti samoja henkilöitäkin, joten hiljainen tieto ja terminologia siirtyi uusiin organisaatioihin.

Ammattikorkeakouluja on maassamme nyt kolmisenkymmentä ja valtaosa niistä sijaitsee yliopistopaikkakunnilla ja niiden lähellä. Läheisyyden takia mahdollisuudet työnjakoon ja yhteistyöhön sekä uuden tutkimustiedon luomisessa ja työvoiman koulutuksessa että tiedon ja osaamisen välittämisessä ympäristöön, ja ympäristön tarpeiden ja ongelmien välittämisessä innovaatio- ja osaamisketjuun, ovat ainutlaatuisen hyvät.

Tällaisissa tutkimus-koulutus-innovaatioketjuissa yliopistoilla, ammattikorkeakouluilla ja ympäristön yritys- ja tuotantoelämällä on kaikilla omat selkeät osaamisensa, roolinsa ja vastuunsa. Kaikki hyvin?

Valtakunnalliset suunnitelmat ja hankkeet antavat kuitenkin aiheen tietynasteiseen huolestumiseen. Vestigia terrent!
Euroopassa akateeminen imu johti rinnakkaisjärjestelmien hajoamiseen jo ennen kuin sellainen Suomeen rakennettiin. Nyt Suomen ammattikorkeakouluissa kokeillaan jatkotutkintoja, joiden halutaan vastaavan yliopistojen maisterintutkintoja. Myös tutkimusrahoitusta pyritään niihin hankkimaan.

Samalla ollaan myös yliopistoihin puuttumassa kovalla kädellä. Ns. Sorbonnen-Bolognan-Prahan prosessin mukaisessa kahden portaan tutkintojärjestelmässä kandidaatintutkinnosta tulisi tavoitetutkinto, aito itsenäinen päättötutkinto. Maisterintutkintoihin voisi hakea monenkirjava erilaisia kandidaatintutkintoja ja muita vastaavaksi päätettyjä taustoja omaava joukko.

Paineet ammattikorkeakoulututkintojen ja yliopistotutkintojen rinnastamiseen ja niveltämiseen kasvavat. Ammattikorkeakoulututkinnot kelpaisivat pohjakoulutuksena maisterivaiheeseen. Vielä nyt tätä siirtymistä kuvaaviin kaavioihin häveliäästi piirrellään “erikseen määriteltäviä siltaopintoja”.

Yliopistolakiin asti ollaan yliopistojen tehtäväksi tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi tiettävästi lisäämässä yhteiskunnallisia ja alueellisia vaikuttamis- ja kehittämistehtäviä. Yliopistoissa tulisi hälytyskellojen soida, kun niitä aletaan sivistyslaitosten sijasta pitää innovaatioiden generaattoreina, ja kun tutkimusta ja koulutusta ja henkisten ja aineellisten voimavarojen käyttöä yliopistoissa alkavat alueellinen vaikuttavuus ja EU:n rakennerahastopolitiikan tavoiteohjelmat ohjata.

Tilanne on tällä hetkellä erinomainen erityisesti Joensuussa ja Pohjois-Karjalassa. Täällä on hyvin toisiaan täydentävää ja tukevaa tutkimusta, koulutusta, osaamista, yhteistyötä ja tiedonsiirtoa monilla aloilla ja alojen välillä yliopistossa, ammattikorkeakoulussa, tiedepuistossa ja monissa muissa osaamisen ja kehittämisen keskuksissa ja yrityselämässä. Korkeakoulujen ja ympäristön yhteistyötä vahvistamaan on juuri saatu ympäristön ja yliopiston yhteisponnisteluin ja ammattikorkeakouluissa annettavaa liiketoimintaosaamista täydentämään kauppatieteellinen koulutus yliopistoon.

Jälkeen jääville Pulliainen heitti haasteen harkita ja muistaa, että sekä historia, jopa Joensuun yliopiston historia, että uusi kasvuteoria antavat perusteita uskoa, että tulevaisuus on avoin ja siihen voi vaikuttaa. Sijainti vaikuttaa, historia vaikuttaa, hiljainen tieto on avainasemassa, ja yksittäiset teot voivat tuottaa pysyviä pitkän aikavälin tuloksia.

Kooste professori Kyösti Pulliaisen jäähyväisluennosta 26.4.2002

Kyösti Pulliaisen kommentti 22.5.2002: “Jäähyväisluentoni jälkeen on ammattikorkeakouluihin ehdotettu professuureja, amk-tutkinnon nimeksi ehdotettu kandidaatintutkintoa, opetusministeri on perustanut työryhmän pohtimaan miten ammatillisen peruskoulutuksen saaneet sairaanhoitajat voisivat siirtyä lisensiaatinopintoihin tullakseen lääkäreiksi. Akateeminen imu senkun kiihtyy hallituksen viime metreillä. Yliopistot ovat tehneet suuren virheen unohtamalla perustehtävänsä ja lähteneet kilpailemaan hyödyllisyydestä, työelämän ja alueiden tarpeiden tyydyttämisestä, myyneet esikoisoikeutensa hölmöyttään ja saamattomuuttaan vain kourallisesta euroja ja maakunnallista mainetta.“ l


Sisällysluetteloon

VÄITÖS KÄSITYÖTIETEESSÄ

Tekstiilityön didaktiikan lehtori, kasvatustieteen lisensiaatti Anna-Marja Ihatsu, jonka käsityötieteen alaan kuuluva väitöskirja “Making Sense of Contemporary American Craft” tarkastettiin torstaina 16.5. Savonlinnassa, on tieteenalansa ensimmäinen väittelijä Joensuun yliopistossa. Ennen Ihatsua Suomessa on väitellyt käsityötieteessä viisi henkilöä. Ihatsu toimi Joensuun yliopiston tekstiilityön ja käsityötieteen lehtorina vuosina 1988-2001. Syksystä 2001 alkaen hän toimii Jyväskylän yliopiston tekstiilikäsityön didaktiikan lehtorina.

Käsityö kulttuurisena ilmiönä

Anna-Marja Ihatsun väitöskirjan päätehtävänä on selvittää käsityötä kulttuurisen ilmiönä, erityisesti Amerikan Yhdysvalloissa. Nuoren käsityötieteen alan perustutkimuksen tarve ja lisääntyvä kansainvälinen vuorovaikutus ovat antaneet alkusysäyksen tälle tutkimukselle. Craft-käsitteestä selvitetään mm. missä ja millaisena se ilmenee, millä tavoin se ymmärretään ja mitkä ovat keskeisiä asioita sen määrittämisessä. Craft-ilmiötä, josta aikaisemmin käytettiin nimitystä ’handicraft’, tarkastellaan myös laajemmassa kulttuurikontekstissa vertaamalla sitä sekä brittiläiseen että suomalaiseen käsityöhön. Lähtökohtaolettamuksena on ollut, että ’craft’ on lähin englanninkielinen vastine suomen käsityö-käsitteelle.

Keskeisimpänä tutkimusaineistona on 80 artikkelia eri julkaisuista vuosilta 1985-1998, joissa amerikkalaiset tutkijat, taiteilijat, käsityöläiset, opettajat ja monet muut taide- ja käsityöalan ammattilaiset analysoivat ja pohtivat craft-ilmiötä. Ihatsu on myös käyttänyt omia havaintojaan Yhdysvaltoihin vuonna 1998 tekemältään kuuden kuukauden opintomatkalta perusaineiston tukena. Tulkintamenetelminä on käytetty semiotiikkaa ja hermeneutiikkaa sekä analyysimenetelminä fenomenografiaa ja grounded theory (GT) -menetelmää. Menetelmiä on sovellettu tämän tutkimuksen tarpeisiin jokseenkin vapaasti.

Taidetta käsityön tekniikoin

Tutkimustulosten mukaan taide ja toisen maailmansodan jälkeinen historia ovat keskeisimmät tekijät nykyamerikkalaisen craft-käsitteen määrittelyssä. Ennen toista maailmansotaa käsityön ja taiteen vuoropuhelu Yhdysvalloissa pohjautui eurooppalaiseen keskusteluun, mm. englantilaisen Arts and Crafts -liikkeen tai saksalaisen Bauhaus-koulukunnan esittämiin ajatuksiin, mutta se sai omat kansalliset piirteensä toisen maailmansodan jälkeen. 1950-luvulla perinteinen käsityö alkoi voimakkaasti lähestyä taidetta ja synnytti taidemuodon, jota kutsutaan nimellä ’craft’, ’craft art’ tai ’art in craft media’ eli käsityön tekniikoin tehty taide.

Koska ’craft’ edelleen merkitsee myös perinteisempää käsityötä, keskustelu taiteen ja käsityön rajoista ja kriteereistä on vilkasta. Se on jakanut yhteisen toimintakentän kahteen leiriin, joiden mukaan käsityö joko on taidetta tai ei ole taidetta. Amerikkalaisen käsityön piirteitä on myös ammattimaisuus, joka näkyy mm. tuoteinnovaatioina, viimeisteltyinä tuotteina tai vilkkaana kaupankäyntinä. Tekniset innovaatiot ja muut uudet asiat jaetaan avoimesti toisten kanssa. Käsityöyrittäjyyden varjopuolena on kuitenkin se, että käsityö tuotteistetaan kuten massatuotannossa: sillä pyritään pikemminkin luomaan tarpeita kuin tyydyttämään niitä.

Käsityö on suomalainen vahvuusalue

Jos amerikkalaista käsityötä tai taidekäsityötä verrataan vastaaviin brittiläisiin ja suomalaisiin ilmiöihin, taiteella ei näytä näissä eurooppalaisissa kulttuureissa olevan ihan niin suurta merkitystä kuin Yhdysvalloissa. Toisaalta brittiläinen ja amerikkalainen käsityö ja taidekäsityö ovat lähempänä toisiaan kuin amerikkalainen ja suomalainen, koska suomalainen käsityö tässä vertailussa on lähempänä muotoilua kuin taidetta. Yhteisenä piirteenä näillä kaikilla kuitenkin on käsityön alistettu tai syrjitty asema taiteeseen ja muihin kulttuuri-ilmiöihin nähden.

Ihatsun mielestä osasyynä tähän alhaiseen asemaan länsimaisissa kulttuureissa on käsityön pitkä perinne ja Suomessa ja koko Skandinaviassa ehkä myös se, että käsityö on vielä jokamiehen ja jokanaisen taitoa. Käsityö on erityisesti suomalainen vahvuusalue, josta osoituksena on muun muassa pieni, mutta vireä käsityötieteen ala, jota ei tiettävästi ole muualla maailmassa.
- Siksi meidän tulisikin vaalia ja kehittää käsityötä nykyaikaiseksi toimintamuodoksi samalla tavalla koko kansan yhteisenä omavaraisuutena ja aarteena kuin olemme kehittäneet suomalaista saunaa ja suksia. Käsityö on kokonaisvaltaista, sosiaalista toimintaa, joka mukautuu ja palvelee erinomaisesti muuttuvissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. -um


Sisällysluetteloon

I KANSAINVÄLINEN VIRSU-KONFERENSSI JA SUOMALAIS-VIROLAINEN KONTRASTIINEN SEMINAARI JOENSUUSSA 26.-27.4.2002

Joensuun yliopistossa järjestettiin I kansainvälinen VIRSU-konferenssi. Viidettä vuotta toimivan VIRSU-hankkeen (Viro ja suomi kohdekielinä) tarkoituksena on verrata viron ja suomen, kahden lähekkäisen sukukielen, omaksumisen ja opettamisen erityispiirteitä. Konferenssiin osallistui yli 80 osanottajaa Suomen lisäksi Norjasta, Tanskasta, Ruotsista, Virosta ja Saksasta. Konferenssin ohjelmassa oli kuusi yleisesitelmää ja lähes 40 muuta esitelmää, joissa käsiteltiin oppimiseen ja opettamiseen liittyviä ongelmia ja pohdittiin tutkimustiedon soveltamista käytännön opetustyöhön.

Suomen kielen opettamisen tärkeydestä on viime aikoina keskusteltu vilkkaasti, kun on pohdittu maahanmuuttajien kotoutumista. Se on erittäin vaikeaa ilman riittävää kielitaitoa. Vaikka suomen kieltä on opetettu toista sataa vuotta maamme ruotsinkieliselle vähemmistölle, tämänhetkinen tilanne on silti uusi: oppijoiden lähtökieliä on lukuisia, heidän ikänsä vaihtelee, yhteistä opetuskieltä ei ole ja suomen taitoa tarvitaan vaativissa tehtävissä, koulutuksessa ja työelämässä. Myös oppijoiden koulutustaustassa on eroja: joukossa on niin lukutaidottomia kuin väitelleitä tohtoreita. Kielitaidon hankinnan tehostamiseksi tarvitaan tutkimusta siitä, miten suomea opitaan, millaisia erityisongelmia eri oppijaryhmillä on ja millainen opetus tuottaa kulloinkin parhaan mahdollisen tuloksen. Suomea toisena tai vieraana kielenä onkin tutkittu parin viime vuosikymmenen ajan yhä enenevässä määrin.

Yhtäläisiä ongelmia kuin Suomessa on niin ikään Virossa, jossa ennen kaikkea venäläiselle vähemmistölle opetetaan viroa. Molemmissa maissa myös yliopistot ovat kansainvälistyneet, ja vaihto-opiskelijat tarvitsevat kielitaitoa selvitäkseen opinnoistaan ja arjen vaatimuksista. Nykyään suomea opetetaan Viron ja viroa Suomen kouluissa. Lisäksi keskinäisen kielitaidon tarve on moninkertaistunut mm. kaupan, tieteellisen yhteistyön ja matkustamisen vilkastumisen vuoksi sekä koulutussyistä. Tarton yliopiston professori Birute Klaas kuvasi erilaisten tilastojen avulla, miten viron kielen opetuksen tarve on lisääntynyt ja miten ulkomaiset opiskelijat jakautuvat tiedekunnittain. Monet heistä opiskelevat ensin intensiivikursseilla viroa, ennen kuin varsinaiset pääaineopinnot aloitetaan. Suomalaisia opiskelijoita on erityisen runsaasti lääketiedettä opiskelemassa. Tallinnan pedagogisen yliopiston professori Jaan Õispuu puolestaan pohdiskeli viron asemaa venäläisten koulujen opetuskielenä ja varsinkin venäjänkielisten opettajankoulutuksessa. Vuoteen 2007 mennessä on tarkoitus siirtyä vironkieliseen lukioon, mikä asettaa haasteita opettajankoulutukseen. Professorin Õispuun esittämät tilastot osoittivat, että yllättävän monessa venäjänkielisessä koulussa vironkielinen opetus on vielä varsin vähäistä. Viron opetusministeriön kielipoliittinen neuvos Jüri Valge kertoi viron kielen kehittämisstrategian rakenteesta ja kokoonpanosta. Strategia ottaa huomioon kirjakielen, viron kielen alakielet (murteet, ulkovirolaisten kielen ja viittomakielen) sekä viron kielen muiden kielten kontekstissa (kääntämis- ja tulkkauskysymykset sekä kielellisen vuorovaikutuksen). Strategiaa voidaan soveltaa vasta sitten, kun viron kansa on sen hyväksynyt. Sitä ei laadita kielipoliittisessa hiljaisuudessa, vaan jo nyt pyritään vaikuttamaan virallisen kielipolitiikan kehittymiseen. Tavoitteena on mm. sen takaaminen, että viron kielen käyttäminen Virossa olisi taloudellisempaa kuin muiden kielten käyttö.

Läheisten sukukielien oppimisen ja opettamisen kehittämisessä on paljon samankaltaisuutta, joten yhteistyö on mielekästä. VIRSU on Oulun, Helsingin, Joensuun, Tarton, Tallinnan ja Frankfurtin (Oder) yliopiston yhteistyöhanke, jonka tavoitteena on paitsi edistää alan tutkimusta myös luoda ja ylläpitää kontakteja suomea ja viroa vieraana tai toisena kielenä tutkivien sekä alan jatkokoulutettavien, kieliä opettavien ja niistä kiinnostuneiden välillä. Professori Helena Sulkala Oulun yliopistosta pohdiskeli lähtökielen vaikutusta kohdekieleen ja totesi sen merkityksen vähenneen, kun ei enää kovinkaan paljon käytetä käännösmenetelmää oppimisen välineenä. Lähtökielen sukulaisuudenhan yleensä uskotaan edistävän oppimista, mutta joissakin tapauksessa luottamus samankaltaisuuteen ulotetaan sellaisiinkin seikkoihin, joissa on eroja. Tietoisuutta eroista ja yhtäläisyyksistä, erityisesti kulttuurisen kontekstin vaikutuksesta, on hyvä kartuttaa. Professori Hartmut Schröder Frankfurtin Europa-yliopistosta esitteli puolestaan monipuolisesti tabuja ja selvitti niiden merkitystä kulttuurienvälisessä viestinnässä. Tabuja on hyvin monella eri tasolla ja toisin kuin kiellot, ne eivät ole avoimesti koodattuja. Tämän vuoksi on sangen vaikea valmistautua kohtaamaan toisen kulttuurin tavuja. Ainoa rikkomuksen sovittamisen keino on yleensä anteeksipyyntö.

Suomalais-virolainen kontrastiivinen seminaari järjestettiin VIRSU-konferenssin yhteydessä. Seminaarien historiassa vuosi 2002 on merkkipaalu: tänä keväänä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun aloitettiin suomen ja viron kieliopillisen vertailun tutkimushanke. Professori (emer.) Valma Yli-Vakkuri kertoi yhteistyön alkuvaiheista. Suora yhteys Viroon syntyi vasta vuonna 1965; presidentti Kekkosen vierailu edellisenä vuonna myötävaikutti varsin ratkaisevasti lahden ylittävän liikenteen aikaansaantiin. Kanssakäyminen on ollut vilkasta ja hyödyttänyt molempia osapuolia: esimerkiksi Virossa toimi 1970-luvulla generatiivisen kieliopin ryhmä, kun Suomessa alue oli vielä jokseenkin vieras. 1980-luvulla käynnistyivät kontrastiiviset suomalais-virolaiset seminaarit ja organisoitiin muutakin kielitieteellistä yhteistyötä. Eri yliopistoissa toteutettujen seminaarien ydinjoukon ovat muodostaneet maassamme toimivat viron kielen lehtorit. Joensuun yliopistossa tällainen seminaari on järjestetty aiemmin kaksi kertaa, vuosina 1985 ja 1992.

Koska esitelmiä oli neljässä sektiossa, en pysty kuvaamaan kaikkien kiintoisien alustusten sisältöä. Onneksi tarkoituksena on laatia julkaisu, joten myöhemmin on mahdollista tutustua niihinkin esitelmiin, jotka päällekkäisyyden vuoksi jäivät kuuntelematta. Konferenssin ja seminaarin yksi huipentumista oli kaupungin vastaanotto: vieraat saivat nauttia hienosta tarjoilusta upeassa ympäristössä. Jüri Valgen loppukiitoksiin on mukava yhtyä: Virsu oli, Virsu on ja Virsu jää. Ensimmäistä konferenssia seuraa toinen.

Pirkko Muikku-Werner


Sisällysluetteloon

YLIOPISTON HALLITUS SAVONLINNASSA

Joensuun yliopiston Savonlinnan kampuksen yksiköissä työskentelee130 henkeä. Opiskelijoita Savonlinnassa on noin 1100.
Joensuun yliopiston hallitus tutustui toukokuun kokouksensa yhteydessä Savonlinnan kampukseen, jonka toimintoja esittelivät Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen johtaja, professori Jorma Enkenberg, kansainvälisen viestinnän laitoksen johtaja Pekka Kujamäki, matkailualan opetus- ja tutkimuskeskuksen johtaja, professori Arvo Peltonen, Savonlinnan koulutus- ja kehittämiskeskuksen johtaja Pellervo Kokkonen ja Savonlinnan normaalikoulun rehtori Mikko Ripatti.

Professori Jorma Enkenbergin mukaan opiskelijat ovat tyypillisesti nuoria Opettajankoulutuksessa opiskelijoitten läpivirtausprosentti on hyvä. Kasvatustieteiden tiedekunnan tuloksesta 41-43 % toteutuu Savonlinnassa. Myös hakijamäärät ovat viimeisten vuosien aikana säilyneet vakiona.

Opettajankoulutuksen kehittämistarpeiksi Savonlinnassa Enkenberg nosti luokanopettajan koulutuksen resurssilisäyksen erityisesti taideaineitten alueella, peruskoulunopettajan tutkinnon kehittämisen kaksoiskelpoisuuden antavaksi, varhaiskasvatuksen maisterikoulutuksen kehittämisen yhdessä Joensuun yksikön kanssa sekä kesäopetuksen käynnistämisen musiikissa ja kuvaamataidossa.

Savonlinnan normaalikoulun rehtori Mikko Ripatti totesi että yhtenäisen peruskoulun ja kaksoiskelpoisuuden antavan tutkinnon edellyttävän 7-9 luokkien perustamista Savonlinnan normaalikouluun. Ripatti tähdensi myös opettajien täydennyskoulutuksen merkitystä yhtenäiseen peruskouluun siirryttäessä.

Professori Pekka Kujamäki harmitteli, ettei kansainvälisen viestinnän laitos voi kertoa yhtä hyvästä tuloksesta kuin opettajankoulutus, sillä tietotekniikan lokalisaatiotehtäviin ja digitaaliseen tiedon tuotantoon harjaantuneet opiskelijat viedään työelämään liian varhain. Opiskelijoita laitoksella on noin 300. Englannin kieli on hakijoiden määrällä mitattuna vetovoimainen, mutta vielä nyt venäjän ja saksan kieleen hakijoita on vähän. Koulujen kielivalintojen toivotaan kuitenkin heijastuvan myönteisesti hakijamäärissä parin vuoden päästä. Laitoksen vahva kansainvälinen verkostoituminen näkyy opiskelijavaihdossa ja Kujamäestä hyviä vaihtomahdollisuuksia voi pitää mainosvalttinakin. Paikkoja on tarjolla enemmän kuin opiskelijat pystyvät käyttämään.

Professori Arvo Peltonen kertoi Matkailun verkostoyliopistoa esitellessään että verkoston opiskelijoista noin 20 % on Joensuun yliopiston opiskelijoita. Peltosen mukaan verkostoyliopisto on osallisena 20-30 gradun tuottamisessa. Tulos ei näy kuitenkaan tutkintoina vaan laskennallisina opintoviikkoina, joitten lähiopetuksesta vastaa kolmisenkymmentä opettajaa. Verkoston kirjasto- ja tietopalvelut ovat erittäin hyvät, kun Matkailun Edistämiskeskus lahjoitti kirjastonsa Savonlinnan kampukselle.

Merkittäväksi tavoitteeksi Peltonen nosti valtakunnallisen tohtorikoulun aikaansaamisen.

Savonlinnan koulutus- ja kehittämiskeskus osallistuu Etelä-Savon kehittämiseen tekemällä yhteistyötä muun muassa alueen elinkeinoelämän kanssa ja toimimalla maakunnan osaamisverkoston kokoajana ja osaamisen siirron koordinoijana. Kehittämiskeskuksen klustereita ovat kieli ja kulttuuri, matkailu sekä opetus ja kasvatus. Matkailuklusteri toimii kiinteässä yhteistyössä Matkailualan verkostoyliopiston kanssa.

Nyt koulutus- ja kehittämiskeskus on vahvasti mukana Etelä-Savon innovaatiokeskus- ja matkailun osaamiskeskus-hankkeessa. -um


Sisällysluetteloon

VÄITÖKSIÄ

Tania María de la Rosan metsäympäristön hoidon ja suojelun alaan kuuluva väitöskirja Responses of forest tree seedlings to far-red and ultraviolet-B signals tarkastettiin 26.4.2002. Vastaväittäjänä toimi professori Lars Olof Björn, University of Lund ja kustoksena professori Leena Finér.

FM Ville Hyvärisen fysiikan alaan kuuluva väitöskirja On the optical inspection of pharmaceutical compacts and punches tarkastettiin 30.4.2002. Vastaväittäjänä toimi professori Ichirou Yamaguchi, Riken, Japani ja kustoksena Kai-Erik Peiponen.

TaL Sari Karttusen yhteiskuntapolitiikan (kulttuuripolitiikka) alaan kuuluva väitöskirja Taiteilijan määrittely: Refleksiivisyyden esteitä ja edellytyksiä taidepoliittisessa tutkimuksessa tarkastettiin 3.5.2002. Vastaväittäjänä toimi professori Pekka Sulkunen Helsingin yliopistosta ja kustoksena Pirkkoliisa Ahponen.

FM Anne Käkelän eläinfysiologian/ekotoksikologian alaan kuuluva väitöskirja Vitamins A1 and A2 in mink fed fish-based diets and exposed to polychlorinated biphenyls tarkastettiin 6.5.2002. Vastaväittäjänä toimi dosentti Sirkka-Liisa Karonen ja kustoksena professori Matti Vornanen.

FL Jarkko Valjakan orgaanisen kemian, erityisesti proteiinien rakennetutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja Crystal Structures of Recombinant Anti-Testosterone Fab-Fragments: Insights into Antibody Engineering tarkastettiin 8.5.2002. Vastaväittäjänä toimi tohtori Jukka Vidgren, Orion Pharma ja kustoksena professori Juha Rouvinen.

MMK Jukka Materon metsäekonomian alaan kuuluva väitöskirja Economic analyses of diffuse load abatement in Finnish forestry tarkastettiin 17.5.2002. Vastaväittäjänä toimi ympäristötaloustieteen professori Anni Huhtala, Maa- ja elintarviketalouden Tutkimuskeskus ja kustoksena professori Olli Saastamoinen.

KL Anna-Marja Ihatsun käsityötieteen alaan kuuluva väitöskirja Making Sense of Contemporary American Craft tarkastettiin 17.5.2002. Vastaväittäjänä toimi professori Elizabeth Garber, Arizonan yliopisto ja professori professori Sinikka Pöllänen.

FM Kimmo Saarisen biologian alaan kuuluva väitöskirja Butterfly communities in relation to changes in the management of agricultural tarkastettiin 21.5.2002. Vastaväittäjänä toimi dosentti Juha Tiainen, erikoistutkija, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos ja kustoksena professori Jorma Tahvanainen.


Sisällysluetteloon

UUTTA NÄKEMYSTÄ MUSIIKKIKASVATUKSEEN

KT Mikko Anttila ja FT Antti Juvonen ovat kirjoittaneet yksiin kansiin ajatuksiaan musiikkikasvatustyön tueksi. He tarkastelevat julkaisussaan Kohti kolmannen vuosituhannen musiikkikasvatusta modernissa hengessä, viimeisimpien tutkimustulosten valossa musiikin oppimista ja opettamista. Anttila ja Juvonen ovat monessa mukana olleita musiikkikasvattajia. Molemmat tekevät nyt työtään lehtoreina luokanopettajien koulutuksessa Joensuussa. Kasvatustieteissä väitelleen ja myös psykologiaan suuntautuneen ja pianodiplomin suorittaneen musiikinopettaja Mikko Anttilan käsialaa julkaisussa ovat oppimiskäsitystä, musiikin opiskelumotivaatiota, oppitunnin sosiaalista vuorovaikutusta sekä musiikinopetuksen ja -oppimisen arviointia käsittelevät luvut. Antti Juvosen erityisalue on musiikkitiede ja -sosiologia ja omin soittimensa on harmonikka. Julkaisussa hänen osuuttaan ovat musiikkikäsitystä, musiikillista minäkäsitystä ja maailmankuvaa, musiikkimakua, musikaallisuutta ja musiikillista orientaatiota käsittelevät luvut.

Irti satavuotisesta perinteestä

Julkaisullaan Anttila ja Juvonen haluavat myös ravistella koulun musiikkikasvatuksen perusteita.
- Meidän arvostelumme ei kohdistu opettajiin vaan niihin periaatteisiin, joille musiikkikasvatus on rakentunut. Opettajat toimivat kyllä hyvin nykyaikaisesti, mutta estetiikan ja taidemusiikin lähtökohdista rakennuttu opetussuunnitelman perusteet kaipaa tuuletusta, Juvonen sanoo.

Opetussuunnitelman perusteissa, joita vielä käytetään musiikin kuntakohtaisia opetussuunnitelmia laadittaessa musiikkikasvatus kuuluu 1800-luvun lopussa syntyneeseen näkemykseen tukeutuen esteettiseen kasvatukseen. Sen piiriin kuuluu vain taidemusiikki.
- Taidemusiikin avulla kansaa koetettiin valistaa ja johtaa hylkäämään rahvaan musiikki. Aluksi radiossakaan ei saanut soittaa “kevyttä musiikkia” kuin muutaman tunnin. Holhousmentaliteetti ei sovi nykypäivään, vaan nykyisen ajattelutavan mukaan musiikkikasvatuksen piiriin kuuluvat kaikki musiikin osa-alueet taidemusiikkia unohtamatta, Juvonen sanoo.

Liikkeelle nuorten musiikkimaailmasta

Yhdysvaltalaisen David J. Elliotin ns. praksiaalisen näkemyksen mukaan musiikkikasvatus rakentuu kaikkien musiikkilajien tasa-arvon pohjalle siten, että oppilas itse konstruoi omat musiikilliset arvonsa ja asenteensa soittamisen ja tekemisen kautta. Jos oppilaat halutaan saada soittamaan ja musisoimaan, niin soitettavaksi pitää ottaa sellaista musiikkia, joka on oppilaille tuttua ja jota he ymmärtävät. Sitten kun päästään syvemmälle voidaan musisoinnin kenttää laajentaa nuorille vieraampiin musiikkikulttuureihin.
- Kokemukseni ja myös tutkimustulosten perusteella nykylapsien musiikillinen kosketuspinta suuntautuu 90-prosenttisesti rock-musiikkiin. Taidemusiikkiin on suuntautunut pienen pieni vähemmistö. Musiikkioppilaitosten oppilaatkin sanovat kuuntelevansa mieluiten rokkia. Jos nuorten musiikkielämää halutaan koulun musiikkikasvatuksen kautta laajentaa ja syventää, on luontevaa lähteä liikkeelle heidän omasta musiikkimaailmastaan. Näistä lähtökohdista musiikin luomiseenkin päästään heti, sillä kouluikäiset lapset osaavat pienen harjoittelun jälkeen luoda hyvältä kuulostavaa musiikkia tietokoneella, vaikkeivat osaisikaan soittaa mitään instrumenttia, Anttila sanoo.

Tutkimustyö vei mukanaan

Anttilan ja Juvosen kirjallinen yhteistyö jatkuu, sillä he tutkivat yhdessä Suomen kulttuurirahaston myöntämän apurahan turvin Suomen ja Viron peruskoulun ja lukion musiikinopettajia kouluttavien laitosten, Eestin musiikkiakatemian, Sibelius akatemian sekä Jyväskylän ja Oulun yliopistojen kyseisten yksiköitten toimintaa. Nyt ilmestyneen julkaisunsa teoriataustaa vasten he selvittävät laitosten opetuksen tavoitteita ja sisältöjä ja kyselevät, millaiset valmiudet laitosten opiskelijat kokevat saavansa musiikinopettajan työhön. Lisäksi he kyselevät kentällä toimivilta musiikinopettajilta heidän toimintatapojaan. Kun tutkimus on valmis keväällä 2003, on vuorossa musiikin didaktiikan oppikirja. Senkin suunnitelma on jo olemassa. -um


Sisällysluetteloon

LÄHIMENNYT - MUISTI JA MIELIKUVIA 60-LUVULTA 70-LUVULTA
Seminaari suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitoksella


Suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitoksella tarkasteltiin vapun jälkeen 2. 5. 1960- ja 70- lukujen kulttuurielämää seminaarissa Lähimennyt - muisti- ja mielikuvia 60-luvulta 70-luvulle.

Seminaarin avasi kirjallisuuden professori Risto Turunen, joka hahmotteli erilaisia lähestymistapoja lähihistorian kohtaamiseen. Turusen mukaan 60-luku on ajankohtainen, koska se tarjoaa houkuttelevia, joskin yksinkertaisuudessaan vaarallisia analogioita nykypäivään. Turunen näki vakiintuneen kuvan 60-luvusta edustavan dekadista muistia, historian hahmottamista lineaarisesti vuosikymmenten ja yhteisten sukupolvikokemusten perusteella. Dekadisuus ei kuitenkaan ole luonteenomaista yksilölliselle muistamiselle. Kokemus lähimenneestä syntyy pikemmin intuitiivisesti ja kokonaisvaltaisesti. Turunen toivoikin puheenvuoronsa lopuksi siirtymistä kohti kokemuksellista muistamista.

Ainakin historian emeritusprofessori Heikki Kirkisen puheenvuorossa liikuttiin vahvasti kokemuksellisen muistin alueella. Kirkinen kertoi Pariisin opiskelijalevottomuuksista vuosina 1968-69. Hän toimi tuolloin opettajana Sorbonnen yliopistossa. Kirkinen nauratti yleisöään kertomalla, kuinka poliisi esti opiskelijoiden demokratiapyrkimysten taakse asettunutta filosofi Jean-Paul Sartrea osoittamasta mieltään saattelemalla hänet tyylikkäällä limusiinilla kohteliaasti mutta päättäväisesti kotiinsa, ja kuinka levottomuuksien kiihkeimmässä vaiheessa Sorbonnen yliopisto irrottautui Ranskan valtiosta ja julistautui itsenäiseksi kommuuniksi. Kirkisen mukaan vallankumousperinteen näkee aina aika ajoin nostavan päätään Ranskan opiskelijaelämässä. Kirkinen peräänkuulutti kriittisyyttä myös suomalaisten opiskelijoiden toimintaan. Vallitsevat näkemykset omaksutaan kyseenalaistamatta valitettavan usein.

Professori Seppo Knuuttila puolestaan käsitteli esitelmässään kommuunielämää osana muuttuvaa yhteisöllisyyttä. Hän höysti aihettaan muistikuvilla elämästään 60-luvun lopulla Kolmannen maailman luostarissa – kommuunissa, joka tuki toiminnallaan kehitysyhteistyötä Namibiassa. Knuuttila liitti 60-luvun kommunitarismin vapausutopioiden eetokseen ja viittasi esimerkkeihin Platonista Matti Kurikan 1900-luvun alussa perustamiin ihanneyhteisöihin. Knuuttilan mukaan 60-luvun sukupolvi hiukan paradoksaalisesti jäsensi yksilöllistä identiteettiään yhteisöllisyyden aatteen lävitse.

Dosentti Stig Söderholmin esitelmässä ”Moninkertainen kuusikymmentäluku” keskityttiin niihin mielikuviin, joita vuosikymmeneen on liitetty. 1960-luku on Beatles, Rolling Stones, rauha ja rakkaus. Söderholm näki mielikuvat pitkälti vuosikymmenen perinpohjaisen tuotteistamisen seurauksena. Söderholm nosti esimerkiksi nykyisen opiskelijapolven, joka tiedostaa omien mielikuviensa rakentuvan lähinnä amerikkalaisen populaarikulttuurin, kuten Forrest Gumpin, tarjoamista tulkinnoista. Tämän mielikuvan rinnalla elää kuitenkin toisenlainen, suomalainen 60-luku: lavatanssit, Olavi Virta, eikä puhettakaan vapaasta rakkaudesta.

Filosofian tohtori Helena Sederholm pohti esitelmässään ”Avantgarden kuolema”, oliko kapinasta tullut enää vain rituaali 60- ja 70 -lukujen taiteessa. Sederholm näki avantgarden etsineen shokeeratessaankin totuutta taiteen keinoin. 60-luvulla taide alkoi kuitenkin tarjota ensisijaisesti välittömiä ja nopeasti ohi meneviä elämyksiä, jolloin uutuuden vaatimus kärsi inflaation. Sederholm pohti myös sitä, missä määrin marginaalitaide on korvannut avantgarden. Jos avantgardelle on ominaista jatkuva pyrkimys eteenpäin, marginaalitaide voidaan nähdä liikkeenä, jossa julkisen huomion kohteeksi nousee marginaalista jatkuvasti uusia ilmiöitä. Sederholmin esitys herätti vilkasta keskustelua, jossa sivuttiin campia ja muita kulttuurin marginaali-ilmiöitä.

Päivän päätti professori Erkki Seväsen esitelmä kulttuuritaisteluista. Sevänen muistutti mieliin 60-luvulla kohua herättäneitä tapauksia, jotka johtivat mm. sellaisten käsitteiden kuin koti, uskonto, isänmaa uudelleenmäärittelyyn. Hän mainitsi esimerkkinä Hannu Salaman ja Paavo Rintalan teosten aiheuttamat kirjasodat, Harro Koskisen teokset Sikavaakuna ja Sikamessias, sekä Mattijuhani Koposen vankilatuomioon johtaneen performanssin, jossa esitettiin yhdyntä flyygelin päällä. Näiden julkista huomiota saaneiden tapausten rinnalle Sevänen nosti yksityisemmän kulttuuriarvojen rajankäynnin, jota saattoivat merkitä vaikkapa leveälahkeiset pophousut koulupojan jalassa.

Seminaarissa hahmottunut kuva 60- ja 70 -lukujen kulttuurielämästä oli monimuotoinen, sopivasti nostalginen ja vähän ristiriitainenkin. Päivän esitelmät ja keskustelut tarjosivat kuulijoille myös mahdollisuuksia tarkistaa omien aikakautta koskevien mielikuvien alkuperää.

Elina Arminen


Sisällysluetteloon

HALLINTOHENKILÖVAIHDOSSA CAENIN YLIOPISTOSSA

Caenin yliopisto on yksi Ranskan 82:sta yliopistosta. Se toimii kuudella eri paikkakunnalla Normandiassa. Caenin kaupungissa kampuksia on kolme. Opiskelijoita on tällä hetkellä noin 24 000.

Joensuun ja Caenin yliopistojen välinen yhteistyösopimus solmittiin vuonna 1990. Yhteistyöstä sovittiin periaatteessa jo professori Heikki Kirkisen rehtorikaudella 1980-luvun alkupuolella. Sopimus sisältää tällä hetkellä opiskelija-, opettaja- ja tutkijavaihdon lisäksi hallintohenkilökunnan vaihdon. Lisäksi Joensuun ja Caenin yliopistoilla on Sokrates/Erasmus-sopimuksia opiskelija- ja opettajavaihdosta biologian, EU-kielten, yhteiskuntamaantieteen, matematiikan, psykologian ja tietojenkäsittelytieteen aloilla.
Caenin yliopistoa johtaa presidentti, joka valitaan määräajaksi tehtäväänsä. Presidentin apuna ovat hallintoon, tieteeseen sekä opiskelijoihin keskittyvät neuvostot, joissa on yhteensä 140 jäsentä. Neuvostojen toimintaa johtaa 8 varapresidenttiä; neuvostojen alla olevia erilaisia komissioita johtavat professorit. Presidenttiä avustavat hallintojohtaja, talousjohtaja sekä 12 hengen toimisto. Rakenne ei vastaa suomalaista järjestelmää, koska osa asioista hoidetaan ministeriöiden kautta.

Vuonna 2002 Caenin yliopiston budjetti on yhteensä 110,8 miljoonaa euroa. Vakinaisen henkilöstön palkat, 73,5 Me, tulevat suoraan ministeriöstä, juokseviin kuluihin (materiaali, hankinnat, tilapäinen henkilöstö jne.) on osoitettu 26 Me, projektitulot ovat 9,2 Me ja omat tulot vuokrista sekä opiskelijamaksuista 2,1 Me. Ranskassa yliopistot eivät maksa rakennuksista vuokraa, mutta ne vastaavat ylläpitokustannuksista sekä muutostöistä.

Caenin yliopiston Campus I on rakennuskannaltaan vanhempi kuin Campus II. Ykköskampuksella ovatkin peruskorjaukset käynnissä. Campus II taas on uudempaa aluetta, jossa eri oppilaitosten yhteistyö tapahtuu muun muassa niin, että insinöörikoulun laboratoriot ovat yliopiston kemian ja fysiikan opiskelijoiden käytössä. Aikaisemmin patoutunutta tilantarvetta korjataan uudisrakentamisella. Rakennusprojektien pitkät aikataulut ovat tuttuja Ranskassakin. Yliopistojen investointien rahoittamiseen Caenissa osallistuvat ministeriön lisäksi myös aluehallintoviranomaiset ja kaupunki.

Pohjoismaisten kielten opetus Caenin yliopistossa aloitettiin vuonna 1951. Suomen kielen opetuksen aloittamisesta sovittiin Suomen ja Ranskan välisessä kulttuurisopimuksessa vuonna 1981. Suomen valtio avusti taloudellisesti suomen kielen opetuksen käynnistymistä alkuvaiheessa, mutta nyt avustus on päättynyt. Tällä hetkellä suomen kielen opetus on vaikeuksissa vähäisten opettajavoimien ja opiskelijamäärien vuoksi. Käytännön syistä tarjonta kattaa enää vain alkuvaiheen opinnot, mikä ei motivoi opiskelijoita aloittamaan suomen opiskelua. Pohjoismaisten kielten laitoksen johtaja professori Renaud pitää tilannetta valitettavana, koska Caenissa olisi ollut mahdollisuus tarjota merkittävästi laajemmat suomen kielen opinnot kuin muualla. Laitoksen rahatilannetta kuvaa se, että sen vapaasti käytettävissä oleva määräraha on vain 4000 euroa, josta tosin niukkuuteen tottuneelle laitokselle jää vuoden loppuessa vielä säästöönkiin. Tältä osin tilanne lienee yliopistomaailmassa samanlainen maasta riippumatta.

Normandian maakunnassa on päädytty eri yliopistojen ja korkeakoulujen tiiviimpään yhteistyöhön. Yhteistyötä koordinoi Pôle Universitaire Normand-yhteenliittymä, johon kuuluu Caenin, Le Havren ja Rouenin yliopistojen lisäksi neljä muuta korkeakoulua. Tavoitteena on valmistautua kansalliseen ja kansainväliseen kilpailuun ikäluokkien pienentyessä, vahvistaa alueen elinkeinoelämää ja sosiaalista ympäristöä sekä hakea lisäarvoa malliin “yhdessä voi tehdä enemmän kuin yksin”. Yhteistyön kohteita ovat tutkimusprofilointi, monipuolinen opetustarjonta, opiskelijapalvelut, jatko-opiskelu sekä erityisesti kansainvälinen yhteistyö. Oppilaitoksissa opiskelee yhteensä 70 000 opiskelijaa, joille avautuu näin uusia mahdollisuuksia.

Pôle Universitaire Normand-yhteenliittymää johtaa Caenin yliopiston entinen hallintojohtaja Jean-Pierre Gohel. Juridisena muotona on yhdistys, joka perustettiin vuonna 1998 ministeriön, mukanaolevien instituutioiden ja paikallisviranomaisten tuella. Kuten arvata saattaa, näin laaja yhteistyö ei ole ongelmatonta eri organisaatiokulttuurien kohdatessa ja valtasuhteiden törmätessä. Kuitenkin erityisesti tutkimusyhteistyössä on menty eteenpäin. Vastaavia yhteenliittymiä Ranskan eri osissa on tällä hetkellä 11.

Petri Lintunen
Hallintojohtaja


Sisällysluetteloon

YLIOPISTON MIEHET JA NAISET 2001

Yliopiston tasa-arvoneuvottelukunta on tehnyt vuosittaisen katsauksen henkilöstö- ja opiskelijatilastoihin tasa-arvonäkökulmasta.

Henkilöstö

Selvästi miesvaltaisia (yli 60 % miehiä) yksiköitä ovat yhä atk-keskus ja metsätieteellinen tiedekunta. Naisvaltaisia yksiköitä ovat puolestaan kielikeskus, Savonlinnan koulutus- ja kehittämiskeskus, täydennyskoulutuskeskus, kirjasto, Mekrijärven tutkimusasema, matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos, hallintovirasto ja kasvatustieteiden tiedekunta. Merkittäviä muutoksia vuoteen 2000 verrattuna ei tapahtunut.

Henkilöryhmittäin tarkasteltuna selvästi miesvaltaisia ryhmiä ovat edelleen yliopiston opetushenkilökunta (professorit, lehtorit, päätoimiset tuntiopettajat), rehtorit ja atk-henkilökunta. Naisvaltaisia ryhmiä ovat toimisto- ja kirjastohenkilökunta, normaalikoulun opettajat ja hallintohenkilökunta. Merkittävin muutos edellisvuoteen verrattuna oli naisten osuuden kasvu (6 %) ryhmässä assistentit ja yliassistentit, jossa nyt naisia 48 %.

Palkkaluokkatarkastelussa naisten osuus kasvoi 4 % palkkaluokissa A21-25, jossa kumpaakin sukupuolta nyt 50 %. Miesten osuus nousee yhä tasaisesti ylempiin palkkaluokkiin mentäessä.

Opiskelijat

Yliopistoon opiskelemaan hakeneiden jakauma ei muuttunut oleellisesti vuodesta 2000. Miesten osuus matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan hakeneista kasvoi 4 % (nyt miehiä 43 %). Miehet ovat yhä vähemmistönä kaikkiin muihin kuin metsätieteelliseen tiedekuntaan hakeneissa.

Opiskelemaan hyväksytyissä merkittävin muutos oli miesten osuuden kasvu 9 % matemaattis-luonnontieteellisessä ja metsätieteellisessä tiedekunnissa.

Opiskelu ulkomailla yliopiston vaihto-ohjelmissa oli vielä naisvaltaista. Opiskelijoiden lukumäärät laskivat tosin vuodesta 2000.
Vuonna 2001 maisteritutkinto-opiskelijoista 64 % ja tohtoritutkinto-opiskelijoista 51 % oli naisia. Em. tutkintojen suorittaneista naisia oli 68 % ja 33 %. Naisten suhteellinen osuus maisteritutkinnon suorittaneista kasvoi kaikissa muissa tiedekunnissa paitsi metsätieteellisessä. Naistohtoreiden lukumäärä kasvoi kasvatustieteissä ja humanistisissa tieteissä, miesten puolestaan yhteiskuntatieteissä ja metsätieteissä. Tohtoritutkinnon suorittaneista miehet ovat enemmistönä kaikissa muissa tiedekunnissa paitsi kasvatustieteissä.

Vuonna 2001 miehistä yli puolet suoritti tohtoritutkinnon alle 40-vuotiaana, naiset hieman iäkkäämpinä.

Taru Kontkanen
tasa-arvoneuvottelukunnan sihteeri


Sisällysluetteloon

TASA-ARVOPALKINNON PERUSTAMINEN

Joensuun yliopiston Tutkijanaiset ry on esittänyt rehtorille tasa-arvopalkinnon perustamista. Palkinnon tarkoituksena olisi nostaa tasa-arvotietoisuutta, innostaa asiasta käytävää keskustelua, sekä palkita tahoja, jotka ovat edistäneet tasa-arvoasioita Joensuun yliopistossa. Palkinto jaettaisiin joka tai joka toinen vuosi, ja sen saaja julkistettaisiin Flooran päivän juhlassa. Palkinnon myöntäisi tasa-arvoneuvottelukunta palkintokomitean esityksen pohjalta ja se voitaisiin antaa sellaiselle yliopistoyhteisössä toimivalle taholle, joka on aktiivisesti toiminut nimenomaan sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi. Palkinnon voisi saada mikä tai kuka tahansa yliopistoyhteisöön kuuluva taho.

Yliopiston tasa-arvoneuvottelukunta kannattaa palkinnon perustamista.


Sisällysluetteloon

Kolumni: Jukka Korpela
YKSITUUMAISUUTTA


Suomen keskiaikainen piispainkronikka korostaa kaikkien piispojen kohdalla, että heidät valittiin yksimielisesti. Keskiaikainen yhteisö koki yksimielisyyden ydinarvokseen. Siihenhän apostoli Paavalikin yllyttää kirjeissään ehtimiseen. Erimielisyys tarkoitti Perkeleen läsnäoloa, ja siksi piispanvaalissa vähemmistöön jäänyt ryhmä luopui kannastaan ja liittyi enemmistöön. Keskiaikainen ihminen ei ollut yksilö vaan todellistui vain yhteisönsä jäsenenä. Yhteisöstä erottaminen tarkoitti kunniattomaksi julistamista ja sen myötä lainsuojattomuutta. Nominalismin vallankumous myöhäiskeskiajalla johti lopulta eurooppalaisen vapaan yksilön syntyyn. Itsenäisen yksilön varaan rakentunut nykyaikainen demokratia on hylännyt keskiaikaisen yksimielisyyden ihanteen. Maailmaa on hedelmällistä viedä eteenpäin moniarvoisesti. Yksilöiden erilaiset mielipiteet eivät heikennä vaan vahvistavat yhteiskunnan toimintaa, koska näin asioita voidaan tarkastella mahdollisimman monesta näkökulmasta. Erimieltä oleminen ei ole riitelemistä eikä toisenlaisen näkemyksen väittämistä vääräksi. Erimielisyys ei edellytä sitä, että toinen olisi samaa mieltä vaan pikemminkin sitä, että kustakin asiasta voi aidosti olla montaa mieltä.

Neljä vuotta Pohjois-Karjalassa on opettanut, että täällä elellään turvallisessa keskiaikaisessa yhteisöllisyydessä. Juhlapuhunta on saanut korostetun aseman. Niin pientä tapausta ei olekaan, etteikö tilaisuuden kohokohdaksi olisi järjestetty puhetta: joku viisas julistaa totuutta ja muut nöyrästi kuuntelevat, mitä mieltä asioista ollaan. Kulmakunnan kerma on toisinaan syvästi närkästynyt siitä, että asioita puidaan joko julkisesti tai esitetään vakiintuneesta poikkeavia käsityksiä. Ääritilanteessa hoetaan mantraa siitä, että oma mielipide on henkilökohtainen, vaikka kenen muunkaan mielipiteitä sitä ylipäätään voisi esittää. Yleisönosaston nimimerkkikirjoituksia puolustetaan sillä, että omalla nimellä esiintyviä saatetaan painostaa, jos he esittävät kriittisiä näkökantoja jostakin vallitsevasta totuudesta. Jos joskus lausutaan vahingossa kaksi eri näkemystä samasta asiasta, kiusallinen erimielisyys selitetään väittämällä käydyn hedelmällistä keskustelua, vaikka mitään keskustelua ei olisi tapahtunutkaan. Neuvostojournalismin jaloja perinteitä noudattaen maakuntaradiossa ja -lehdistössä luodaan yksimielistä maakuntahenkeä ja kerrotaan vain positiivisia menestystarinoita, jolloin arkitodellisuudesta riippumatta syntyy käsitys siitä, että kaikki menee todella hyvin.

Pitempää täällä olleet tietävät kertoa, että syynä on maakuntahenkinen oppi siitä, että Pohjois-Karjala on sinänsä maailman paras paikka. Jälkeenjääneisyys, työttömyys ja muuttotappio johtuvat pelkästään siitä, että savolaiset, helsinkiläiset ja venäläiset ovat riistäneet ja rosvonneet maakuntaa vuosisatojen varrella ja nyt mukaan on tullut vielä EU. Jos täällä ei olla tämän ulkoisen uhan edessä yksituumaisia, niin rosvot vievät lopunkin. Esimerkkinä on mm. suora yöjunayhteys, joka ei mene enää Karjalan rataa pitkin vaan kiusallaan koukkaa Savon läpi, jolloin siinä ei tietenkään voi nähdä kuin painajaisunia.

Korostettaessa yksimielisyyttä korostetaan yhdenkaltaisuutta. Siksipä yksimielisyyden kaipuun serkku ja veli on poikkeavuuden vastustaminen eli rasismi. Jo 5. Mooseksen kirjassa kielletään päästämästä sekasikiöitä Herran seurakuntaan. Poikkeava mielipide, ihonväri, kulttuuri tai seksuaalinen suuntaus on tämän maailmankuvan mukaan väärä ja tuomittava. Näinpä yksimielisyyden ihanne pakottaa vaatimaan neekereiltä, venäläisiltä, homoilta ja savolaisilta samoja maakunnallisia perinnearvoja kuin vaatija itse edustaa. Se, joka ei suostu kuorossa laulamaan, on itse valinnut kohtalonsa tulla vainotuksi.

Henkinen ilmapiiri onkin Joensuussa yhtä takapajuinen kuin edellisessä kotikaupungissani Mikkelissä. Myös siellä paheksuttiin toisinajattelua yhteisöä kalvavana tautina. Mikkelissäkin lentovuorojen supistus johtuu etelän herrojen salaliitosta pikemminkin kuin puuttuvista matkustajista. Myös Mikkeli on valtakunnallisesti kunnostautunut ulkomaalaisvastaisuudessa ja suvaitsemattomuudessa.
Mikkelissä tämä asiantila on kuitenkin luonnollinen, koska kyse ei ole yliopistokaupungista. Joensuussa vuosikymmeniä toimineen Yliopiston luulisi jo ehtineen hämmentää mieliä ja rikkoa auvoisen ajattelemattomuuden mössön. Periaatteessahan Yliopisto on toisinajattelun kehto, jossa ammatikseen rienataan kaikkia pyhiä arvoja ja ihan periaatteessa ollaan eri mieltä kaikesta.
Vanhoihin Yliopiston oikeuksiin jopa kuului ympäri Eurooppaa se, ettei porvarillinen oikeuskaan saa ilman muuta puuttua rettelöivään yliopistoväkeen. Paikallisen poliisin oli neuvoteltava pidätyksistä Yliopiston edustajan kanssa. Yliopisto-opetuksen keskeinen sisältö ei ole opettaa taitoja vaan saada opiskelijat näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja häiriköimään poroporvarillisessa konsensuksessa. Yliopistossa puhalletaan yhteen hiileen vain siksi, että savu menisi naapurin silmään. Tämän elämänasenteen pitäisi vaikuttaa ympäristöönkin ja muuttaa sitä dynaamisen analysoivaksi ja ennakkoluulottoman pohtivaksi. Yksimielisyys on vakava ongelma, jos sitä tapaa yliopiston seinien sisältä.

Taannoin eräs seminaarini opiskelija kertoi erään toisen oppiaineen seminaarissa neuvotun, että jos ei ole positiivista sanottavaa, niin on parempi olla sanomatta mitään. Tämä särähti erityisesti korvaani, kun olin juuri yrittänyt opettaa, että vain negatiivinen kritiikki on reilua itseä ja muita kohtaan. Jos näkee toisen olevan menossa ojaan, on parempi varottaa kuin kannustaa.

Gradujen arvostelussa olen huomannut olevan ihanteena, että kumpikin tarkastaja päätyy samaan arvosanaan. Tämä on tietenkin hallinnollisesti käytännöllistä. Mitä skandaalin poikasta siinä kuitenkaan on, jos kaksi itsenäistä tutkijaa päätyy arviossaan aivan eri näkemyksiin. Ainakin humanistiset tieteet ovat sellaisia mielipidelajeja, että eroavuus on etenkin hyvien töiden kohdalla normaalia. On tekijänkin kannalta oikein, että hänellä on ristiriitaiset referenssit silloin, kun työstä voi olla montaa mieltä. Vain puutteellinen asiantuntemus voi johtaa ajatukseen, että jostakin asiasta ei ole olemassa kuin yksi totuus.

Yliopiston pitää ottaa Joensuussakin Yliopiston oikea rooli. Se ei ole keskiaikaisen maakunnallisen yhteishengen pönkittäjä eikä sen tarkoitus ole rikastuttaa maakuntaa taloudellisesti. Yliopisto on aito toisinajattelija, joka sopuilematta ja säälittä irvailee kaikkia nurkkakuntaisuuden ilmenemismuotoja jokaisella elämänalalla ja tarvittaessa heittää kapuloita poroporvarillisten hankkeiden rattaisiin. Yliopistoväen ei tule sopeutua paikallishenkeen vaan edellyttää paikallishengen ja sen kannattajien sopeutuvan Yliopistoon, vaikka se tekisi kuinka kipeää tahansa.

Toivosikin että uuteen lukuvuoteen valmistautuva Yliopisto keskittyisi periaatteelliseen toisinajatteluun ja sopuilun välttämiseen. Rehtorit voisivat surutta pyrkiä erottamaan kaikki opettajat, jotka eivät hyväksy poikkeavia mielipiteitä. Opiskelijat puolestaan voisivat vihdoinkin palata neljännesvuosisadan kestäneeltä konsensuksen korpimarssilta ammattikapinallisiksi. Toivottavasti Yliopistoväki yhdessä häiritsee rohkeilla välihuudoillaan kaikkien mahdollisten maakuntahenkisten ja muiden tilaisuuksien juhlapuheita ja saarnoja ja siten saa Pohjois-Karjalan maakunnankin siirtymään keskiajasta nykyaikaiseen moniarvoiseen ja vapaaseen yhteiskuntaan.


Sisällysluetteloon

KÄÄNTÄJÄOPISKELIJAT GURUA KUULEMASSA
Suomentaja, runoilija Kai Nieminen Savonlinnassa

Tunnettu runoilija, japanologi ja japanilaisen kirjallisuuden suomentaja Kai Nieminen luennoi kääntäjäopiskelijoille työstään tiistaina 7.5. kansainvälisen viestinnän laitoksessa Savonlinnassa. Käännöstyötä käsitelleen luennon jälkeen Nieminen piti studia generalia -luennon “Linnun liverrys, sammakon kurnutus - japanilaisen runon monet ilmeet”.

Kääntämisen opiskelijoille ja opettajille suunnatulla luennollaan Nieminen kertoi japanin kielen suomentamisen erityiskysymyksistä sekä kumosi joitakin kääntämisestä eläviä harhakäsityksiä. Yksi näistä myyteistä on kaunokirjallisuuden ja erityisesti runouden kääntämisen mahdottomuus. Mahdotonta kääntäminen on hyvin harvoin, sillä selitysten avulla oudoinkin teksti välittyy vieraalle kielelle, mutta mieletöntä se voi olla, arvioi Nieminen.

Esimerkkinä tekstistä, jonka kääntäminen muuhun kuin kielitieteelliseen tai folkloren tutkimuksen tarkoitukseen on järjetöntä, Nieminen mainitsi kielellä leikittelyyn perustuvat tekstit, jotka eivät kerro juuri mitään tekijästään tai ympäröivästä maailmasta, vaan joissa muoto on sisältöä tärkeämpi. Tällainen on esimerkiksi suomalaisille tuttu loru ”Oli kerran Onnimanni”.

Helpoksi Nieminen ei kaunokirjallisuuden, erityisesti japanista käännettävän, suomentamista väittänyt. Hänen näkemyksensä mukaan suomentaja kirjoittaa niin kuin kirjailija olisi kirjoittanut, jos olisi käyttänyt suomen kieltä. Toisin sanottuna kääntäminen on kirjailijan ajatusten välittämistä.

- Hyvin ajateltu on hyvin sanottu, ja hyvin sanottu on helppo ymmärtää oikein. Ja kun kääntäjä ymmärtää tekstin hyvin, hänen on helppo sanoa sen sisältö omalla kielellään, Nieminen tiivisti. Tosin kääntämisen helppous on suhteellista: - Hyvin ajateltu lause on hyvin käännettävissä jopa puolessa tunnissa, ainakin jos siinä on vähemmän kuin kolmekymmentä sanaa, Nieminen totesi kuivasti.
Kääntämisen mahdottomuuden lisäksi toinen sitkeästi elävä käsitys on, että teksti menettää vivahteikkuuttaan käännettäessä. Nieminen kyllä lukee englanninkielisen kirjallisuuden klassikoita alkukielellä, mutta koska hän lukiessaan joutuu jatkuvasti selaamaan sanakirjoja, hän epäilee tällä tavoin menettävänsä enemmän vivahteita kuin menettäisi ammattitaitoisen kääntäjän tekstiä lukiessaan. - Kääntäjä lukee tekstin joskus jopa tarkemmin kuin kirjailija itse.

Kai Niemisen vierailuun liittyi myös kansainvälisen viestinnän laitoksen japanin osaston, toisin sanottuna lehtori Terttu Rajalan järjestämä Japanin teemapäivä. Laitoksen ala-aulan näyttely esitteli japanilaisia maisemia Niemisen suomentamilla runoilla ryyditettynä, kampuksen kirjasto asetti esille japanilaista kirjallisuutta ja Amica-ravintolan ruokalistalla oli japanilaisia ruokalajeja.

Minna Surakka


Sisällysluetteloon

Kielikolumni: Ossi Kokko
SANANEN HOMONYMIASTA

Viime aikoina olen toistuvasti törmännyt erääseen kielen ymmärrettävyyttä häiritsevään seikkaan, nimittäin siihen, että samanmuotoinen sana tarkoittaakin (ainakin) kahta eri asiaa. Kielitieteessä kyseistä ilmiötä kutsutaan homonymiaksi. Klassinen esimerkki homonymiasta on suomen kielen sana kuusi, jonka merkitys on sekä ‘puu’ että ‘lukusana’. Useimmiten homonyymit eivät aiheuta ongelmia kielenkäyttäjälle, sillä käyttöyhteys yleensä paljastaa, mitä merkitystä tarkoitetaan. Samoin sanan taivutus voi paljastaa eron, kuten kuusi-tapauksessa (kuusi : kuusen, mutta kuusi : kuuden). Lukuisat ovat kuitenkin ne tapaukset, jolloin homonymia on aiheuttanut ainakin hetkellistä väärinymmärrystä.

Allekirjoittaneen korvissa särähti pahasti jokin aika sitten, kun illankamussa kuuntelin puolella korvalla television säätiedotusta. Sen päättyminen meteorologin tokaisuun “...ja huomenna Länsi-Suomessa syntyy useita kuuroja” pysäytti kyllä kiikkustuolin keinumisen siihen paikkaan. Vaikka nopeasti äkkäsinkin, mistä oli kyse, jäi ilmaisu kaivelemaan mieltä pitemmäksikin aikaa. Sekaannuksen aiheutti tietenkin se, että kuuro-sanan vanhempi ja yleisempi merkitys on ‘kuulematon’, mutta sääoraakkeli käytti tuoreempaa yhdyssanasta sadekuuro irronnutta merkitystä ‘lyhytaikainen sade’. Kun tämä sitten yhdistyi varsin väljämerkityksiseen syntyä-verbiin, niin väärinkäsitys oli valmis. Ehkäpä meteorologinkin olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota sanomisiinsa, ettei tarkkaamattomalle kuulijalle aiheudu turhia sydämentykytyksiä (tai sitten allekirjoittanut vain on turhan ylivirittynyt moiselle kielenkäytölle).

Homonymia on toisaalta erittäin käyttökelpoinen väline kielellisten vitsien vääntöön ja sitä onkin käytetty varsinkin murrevitseissä. Paljon on vitsejä, joissa vieraspaikkakuntalainen ymmärretään väärin, kun sanat eivät tarkoitakaan samaa kuin kotimurteessa. Muistakaamme vaikkapa itä- ja länsimurteiden väliset sanaerot tuima ‘suolaton vs. liian suolainen’, kehdata ‘rohjeta vs. viitsiä’ ja neuloa ‘kutoa vs. ommella’. Myös puhekielisissä vitseissä homonymia on käyttökelpoinen, kuten ilmenee seuraavasta viime aikoina liikkuneesta jutusta: “Kärpänen toiselle: Tuu kattoon kattoon, kun kaveri tapettiin tapettiin”. Toisaalta murteensisäisiäkin sekaannuksia sattuu. Tästä sain tuta esimerkin, kun jälkikasvuni oli kerran kaksivuotiaana kävelyllä mummonsa kanssa mökkirannassa. Nurmeslaisen mummon pohtiessa, että “kylläpä on tuas tullu paljo tuota ruokoo (= järviruokoa)”, tuumi lapsenlapsi siihen “kukahan sen kaiken ruuvvan jaksais syyvvä?”.
Ongelmia homonyymit aiheuttavat vieraiden kielten kanssakin. Kaikille Viron-matkaajille on varmasti tuttu varoitus, ettei kannata ravintolassa tilata kahvin kanssa viineriä, koska silloin pöytään tuodaan nakki (vir. viiner ‘nakki’). Viron ja suomen välisistä sekaannus- eli pulmasanoista (vir. pulmad ‘häät’) on julkaistu kokonaisia kirjojakin. Kyseiset kielet ovatkin niin lähekkäisiä sukukieliä, että sekaantumismahdollisuuksia on monia. Muiden kielten kanssa äänteelliset erot ovat yleensä niin suuria, ettei varsinaisia ongelmia puheessa esiinny, mutta toisaalta kirjoitettujenkin sana-asujen samanlaisuus voi aiheuttaa väärinkäsityksiä. Keveimmässä muodossaan tällaista esiintyy musiikillisen Bumtsi Bum -visailun osiossa, jossa laulun säkeestä paljastuu yksi sana kerrallaan. Kun ensimmäisenä ilmestyvä sana on on, me tai vaikkapa alas, eivät kilpailijat voi tietää, onko kyseessä suomen- vai englanninkielinen kappale.

Tieteellisessä kielenkäytössä homonyymiongelmia aiheuttaa yleensä se, että termit on muodostettu samasta alkukielen sanasta, mutta ne merkitsevätkin eri asioita. Tässähän on toisaalta mainio syy rehevään tieteelliseen debattiin. Tällaisia varsin käteviä väittelyn aiheita etenkin tieteidenvälisissä keskusteluissa ovat esimerkiksi diskurssi, kognitio ja intuitio. Ja kyllä se jotakuta homofobiasta kärsivää saattaa säikäyttää tuo homonymiakin, vaikkei tässä mistään parisuhdelaista ollutkaan kyse. Aina kannattaa siis miettiä – paitsi mitä sanoo – myös miten sanoo.


Sisällysluetteloon

KOHTAAVATKO VANHEMPIEN JA LASTEN TARPEET?

Minkälaista on nuorten, lasten ja perheiden arki
- mitä olisi tehtävissä lasten ja nuorten ahdinkotilojen, mielenterveysongelmien ja käyttäytymishäiriöiden lisääntyessä? Näitä asioita pohdittiin jo perinteeksi muodostuneessa Pohjois-Karjalan psykologiyhdistyksen ja Joensuun yliopiston psykologian laitoksen yhteisessä seminaarissa tänä keväänä.

Miten tunteiden käy?

Psykoanalyytikko FL Pirkko Siltala oli päivän ensimmäinen pääpuheenvuoron käyttäjä. Hän korosti vanhemmuuden tukemisen tärkeyttä siinä mielessä, että vanhemmat itse oppisivat havaitsemaan ja tuntemaan ’tervettä syyllisyyttä’ ilman, että heitä syyllistettäisiin ja siten vanhemmat huolehtisivat enemmän omista lapsistaan mm. asettaen heille selkeitä rajoja. Siltalan mukaan elektroni-impulssien maailmassa tarvitaan vastapainoksi tunteita. Kuitenkin tunteille ei ole riittävästi tilaa ja lasten itseriittoisuutta korostetaan vanhemmistaan riippuvuuden sijasta, minkä vuoksi lapset kasvavat liian varhaiseen autonomiaan.

Siltalan mukaan lapset oireilevat, kuten masentuvat, koska kiire verottaa perheiden emotionaalista yhdessäolon aikaa, joka olisi erityisen tärkeää etenkin lasten moraalikehityksen kannalta. Kännykän mahdollistamaan “kiirekulttuuriin” kuuluu, että aina on oltava tavoitettavissa. Siltalan mukaan tällöin myös lasten terveen yksilöitymisen tunne on uhattuna. Lisäksi vanhemmat saattavat tulla päiväkodeista hakemaan lapsiaan kännykkä korvalla, jolloin lapsen ja vanhemman tarpeet eivät kohtaa, kun lapsella ei ole mahdollisuutta kertoa päivän tapahtumista vanhemmalleen, vaikka aikomusta ja halua olisikin.

Tarve koko perheen hyvinvointineuvolalle

Lopuksi Siltala viittasi Matti Rimpelään, jonka mukaan lasten neuvoloiden toiminnan tulisi vastata paremmin nykyisiä ongelmia. Pitäisi perustaa koko perheen hyvinvointineuvola lasten ja äitien neuvolan sijasta. Tulisi opettaa perheitä strukturoimaan arkensa siten, että lapset ja nuoret saavat tarpeeksi heidän vaatimaansa huomiota ja tarvitsemaansa tukea. Siltala erityisesti korosti lasten ja vanhempien varhaisen vuorovaikutuksen tärkeyttä.

Parisuhdeongelmien selvittely tukee vanhemmuutta

Psykologi, perheneuvoja Lea Tuovinen Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksesta puhui myös palvelujärjestelmien kehittämisestä 2000-luvun tarpeiden mukaiseksi. Perheiden luonnollisten kehitysyhteisöjen tukemiseen tulisi keskittyä yhä enemmän määrätietoisemmalla yhteistyöllä. Tuovisen mielestä perheasiain neuvottelukeskuksen pääsijainen tehtävä on kuitenkin käydä keskusteluja pariskuntien kanssa, eikä lapsia tulisi ottaa mukaan neuvotteluihin. Lapset tosin ovat esillä asiakassuhteissa, etenkin tilanteissa, joissa käsitellään avioeroa, perheväkivaltaa ja yksinhuoltajuutta. Lasten tuominen neuvotteluihin kaventaisi keskittymistä parisuhteeseen. Tuovinen kuitenkin muistuttaa, että parisuhdeongelmien selvittely toki myös auttaa vanhemmuudessa.

Akuuttityöryhmällä apu koteihin

Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiiri ky:n lastenpsykiatrian poliklinikalta psykologi Hanna Tähtinen kertoo kuinka lasten pahoinpitely- ja hyväksikäyttöepäilyjä nykyään nostetaan jopa parisenkymmentä vuodessa, kun vielä 1990-luvulla tapauksia oli muutama vuodessa. Tämänkaltaisten tapausten tutkiminen on kuitenkin aina pitkäkestoinen ja vaativa prosessi.

Vuosien jonojen purkamiseksi lastenpsykiatrian poliklinikka perustikin akuuttityöryhmän, joka tekee hoitotyötä lasten ja perheiden kotona ja heidän verkostoissaan. Kohderyhmänä ovat kriisitilanteissa elävät lapset, joilla esiintyy esim. koulupelkoa tai aggressiivista käyttäytymistä sekä lapsiperheet, jotka ovat saattaneet kokea jonkun tunnerasitetta aiheuttavan traumaattisen tapahtuman, kuten perheenjäsenen yllättävän kuoleman. Myös Tähtinen painotti sitä, kuinka voimavaroja tulisi kohdistaa yhä enemmän perus- ja kouluterveydenhoitoon, jolloin erikoissairaanhoidolta voitaisiin välttyä.

Psykologi, suunnittelija Tuulia Leinonen Joensuun Ammatti-instituutista alustuspuheenvuorossaan puhuikin puolestaan siitä kuinka opiskelijahuolto tulisi saada osaksi opettajien perustyötä. Leinonen esitteli ammatti-instituutissa tehtyä tutkimusta opettajan vastuullisesta aikuisuudesta opettajien ja oppilaiden näkökulmasta.

Vanhemmuuden ja lapsuuden muutos

Seminaaripäivän toisena pääpuhujana oli yliassistentti PsT Merja Korhonen Joensuun psykologian laitokselta. Korhonen lähestyi vanhemmuutta yhteiskunnallisen muutoksen näkökulmasta. Hän esitti paradoksin: vaikka asiantuntijoita ja ammattikasvattajia on nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin, silti osa lapsista voi huonosti.

Korhonen viittasi muun muassa Riitta Jallinojaan, jonka mukaan parisuhde on perheen pahin vihollinen romanttisen rakkauden korostamisen aikakaudella. Parisuhteen vaatimukset ovat kasvaneet ja samalla esim. avioerojen myötä perhemuotojen moninaistuminen luovat lisää jännitettä ja haasteita. Yhteiskunta ja yhteisölliset tavat ovat muuttuneet: ulkoista pakottavuutta, eikä jatkuvuutta edesauttavia tekijöitä perheiden pysyvyyttä takaamaan ole nähtävissä. Naisten ja miesten roolit ovat lähentyneet, mutta toisaalta työelämä verottaa molempien resursseja yhä enemmän. Perhehierarkiat ovat purkautuneet ja aikuiset ovat menettäneet ylemmyytensä lasten silmissä.

Esityksessään Korhonen halusi myös luoda ymmärrystä lapsuudesta uudenlaisena yhteiskunnallisena ilmiönä. Korhosen mukaan uuden lapsuustutkimuksen haasteena on pyrkiä näkemään asiat lasten tasolta, eikä lapsia ja lapsuutta tulisikaan tutkia vain yksilöiden kokemuksen tasolla, vaan myös lasten omien vertaisryhmiensä kautta. Lopuksi Korhonen kiteytti: “Lapsuutta ei nykypäivänä enää tuoteta vain perheessä; lapset itsekin tuottavat sitä omissa vertaisryhmissään ja lapsille varatuissa instituutioissa.”

Uusperheissä uusien ongelmien edessä

Seminaarin viimeisen puheenvuoron käytti psykologi Päivi Aalinniemi Honkalampi-säätiöltä. Hän esitteli tutkimustaan lapsista ja uusperheistä ja uudelleen määriteltävästä vanhemmuudesta. Uusvanhemmat kokevat usein perheasiat raskaiksi. Vaikka lasten kanssa yleensä tullaan hyvin toimeen, ennemmin paineita tuntuikin luovan oman paikan määrittäminen uudessa perheessä. Esimerkiksi jonkinlainen mustasukkaisuus äitipuolen ja lasten välillä isän huomiosta kilpaillessa saattoi olla uusvanhempien kokemuksien perusteella rasittavaa.

psykologian ylioppilas Sanna Järvinen


Sisällysluetteloon

Vähäinen virkamies
NIITÄ, NÄITÄ, TIES MONESKO OSA

Vähäiseltä Virkamieheltä on kysytty, mitä kestävä kehitys tarkoittaa yliopistoympäristössä. Onko se vain sitä, että jätteet lajitellaan ja kädet pyyhitään vessassa paperin sijasta pyyhkeeseen? Vastaus on, että se ei ole vain sitä. Se on myös sitä, kun humanistifuksista kehittyy kymmenessä, parhaassa tapauksessa reilussa 20 vuodessa ihan oikea maisteri. Siinä kyllä kehitys kestää.

Eräässä yliopistossa järjestetyssä kansainvälisessä konferenssissa oli väliaika ja osallistujat hajautuivat kuka minnekin. Eräässä seurueessa oli sveitsiläinen, englantilainen ja suomalainen ja yllätyksekseen he havaitsivat kaikki olevansa eteviä jousiampujia. No tuumasta toimeen; haettiin jousi ja hankittiin omenia ja yksi pikettipoika ja ei kun ampumaan. Omena laitettiin pikettipojan pään päälle ja ensin ampui sveitsiläinen. Omena halkesi karvankaan liikahtamatta pikettipojan päässä. Sveitsiläinen nosti kätensä pystyyn ja huusi: I am Wilhelm Tell! Sitten oli vuorossa englantilainen ja samoin tuloksin. Engelsmanni nosti hänkin kätensä pystyyn ja huusi: I am Robin Hood! Sitten oli vuorossa suomalainen ja kuinka ollakaan, nuoli läsähti keskelle pikettipojan otsaa. Suomalainen huusi: I am sorry!
Yliopiston taloussääntöä ollaan uudistamassa. Siinä yliopistojen autonomia on komeimmassa kukassaan, kun valtiokonttori antaa määräyksen joka ikisestä pikku ripauksestakin, mitä säännössä tulee olla. Taloudenpidon sääntelyyn on rehtorien neuvostokin kiinnittänyt huomiota ja katsonut, että nykykäytäntö suorastaan haittaa yliopistojen toimintaa, mm. rötösherrojen jahtia. Valtiokonttorin ohje on 21-sivuinen, niin että on siinä joku tehnyt runsaasti ajattelutyötä. Jos yliopiston muuta hallintoa pitäisi säännellä yhtä tarkasti kuin taloudenpitoa, pitäisi säädöksiä olla mapillinen, josta kukaan ei kuitenkaan saisi mitään tolkkua. Niin että tolkutonta menoa ja säänneltyä tuloa. Vähäinen Virkamies nostaa hattua sille laitosjohtajalle, joka omaksuu täydellisesti taloussäännön heti sen tultua voimaan.
Kevät tuli keikkuen ja jäät lähtivät ryskyen. Hauen kutu on tämän ilmestyessä jo ohi, mutta kesäloma edessä. Ja kun sieltä palataan, odottaa Auroran uusi anniskeluravintola vähäisiä ja vähäistä tärkeämpiä virkamiehiä. Sen ajatuksen siivittämänä tässä kyllä jaksaa ajatella sinisiä ajatuksia ja tehdä harmaita ylitöitä.


Sisällysluetteloon

KARJALA-KYSYMYKSEN TUOLLA PUOLEN

Karjalan tutkimuslaitos ja Venäjän tutkimukseen erikoistunut Aleksanteri-instituutti päättivät taannoin käsitellä Suomen ja Venäjän rajamaan historiaa ja nykyisyyttä ns. pienen Karjala-kertomuksen tuolla puolen.

Karjalahan esiintyy useimmiten mediassa suomalaisten menettämänä nostalgisena muistojen maana. Sitä ei tarkemmin määritellä, vaikka Karjaloita on tunnetusti monia. Myös tutkimusten, pamflettien ja kaunokirjallisuuden Karjala on tavallisesti Venäjälle toisen maailmansodan jälkeen luovutettu suomalainen alue.

Huhtikuun lopulla (24.-26.4.) ideasta tuli totta ja KTL:n tiloissa järjestettiin opiskelijoille tarkoitettu SUURI KARJALA-KURSSI. Joensuun yliopiston historioitsijat, perinteentutkijat ja yhteiskuntatieteilijät purkivat karjalaisuuden, suomalaisuuden ja venäläisyyden etnisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti moniulotteista suhdetta. Esille tuli myös paljon uusia näkökulmia Venäjän Karjalan, Karjalan tasavallan (vuodesta 1991) yhteiskunnallisesta tilanteesta tänä päivänä.

Luentosarja, jonka alaotsake oli RAJAMAA KARJALA-KYSYMYKSEN TUOLLA PUOLEN alkoi lennokkaasti Heikki Kirkisen pohdinnoilla Karjalan paikasta kartalla ja siitä, miksi karjalaiset eivät koskaan synnyttäneet kansallisvaltiota. Kimmo Katajala veti uudelleen Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajaa ja eritteli myös yleisemmin idän ja lännen rajalinjojen häilyvyyttä keskiajalla. Kirkisen ja Katajalan keskinäinen mittelö sanan säilällä oli samalla oivallinen oppitunti siitä miten historiasta tehdään kiinnostavaa kuultavaa. Miksiköhän muuten kunnon argumentointi ja väittely alkaa olla yliopistoissa, jopa väitöstilaisuuksissa peräti harvinaista?
Luennoitsijoista monet keskittyivät hyvin konkreettisiin Karjala-kysymyksiin. Tapio Hämysen spesiaali oli yllättävän ajankohtaisena näyttäytyvän “rajateorian” esittely sekä mm. mikrohistoriallinen katsaus Raja-Karjalan kaupankäyntiin Pietarin suuntaan. Antti Laine pitäytyi uusissa venäläisissä arkistolähteissä - luovutetun Karjalan talouden “neuvostoliittolaistamisessa” ja asuttamisessa II maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen. Ismo Björn mykisti yleisön esittelemällä Sortavalan sotien välisen kaikenkattavan “suomettamisohjelman” sekä metsätalouden “karjalaisen eldoradon”. Pekka Hakamies pisti monet Karjalat kohdalleen eikä unohtanut pohjoiskarjalaisen identiteetin keinotekoisia rakennusaineitakaan 1960-70-luvuilla. Lopuksi Hakamies kiteytti globaalin karjalaisuuden peruspilarit: MIE, SIE ja KARJALANPIIRAKAT. Jukka Oksan kuusi mielikuvaa Karjalasta oli kuvallinen ilotulitus, joka viimeistään todisti miten eri kanteilta Karjalaa voi katsoa.

Outi Lehtipuro pohti luennossaan laajan kirjallisuusesittelyn pohjalta sitä miten karelianismi ja kansallinen kuva Karjalasta oikein syntyivät. Hän myös ihmetteli sitä kuinka vähälle Suomessa on jäänyt vaikkapa yli 400 000 evakon tai Karjalan rintamalla vuosia palvelleiden sotilaiden Karjala-kuvan tutkimus. Kaija Heikkinen näki ortodoksisuuden, karjalaisuuden ja venäläisyyden olevan edelleen viralliselle Suomelle mitä ajankohtaisin toiseusongelma.

Heikki Eskelinen, Pertti Koistinen ja allekirjoittanut keskittyivät Karjalan tasavallan nykypäivään. Eskelinen toi esille talouskriisin mittasuhteet, olemattomat investoinnit ja esim. talouselämän yksipuolisen keskittymisen puutavaran raaka-ainevientiin. Moskovan napanuorassa rimpuilu on tosiasia, mutta silti Karjalan tasavalta suuntautuu viennin kautta juuri länteen. Koistinen kyseli Venäjän Karjalan työmarkkinoiden perään ja ihmetteli suuresti sitä, kuinka työvoiman liikkuvuus on markkinatalous - Venäjällä huomattavasti vähentynyt neuvostokauteen verrattuna. Oma aiheeni oli neuvostoliittolaisen ja venäläisen identiteetin murrosvaiheet ja “venäläisen karjalaisuuden” painoarvo nykyisessä Karjalan tasavallassa.

Osanottajat, parikymmentä opiskelijaa eri puolilta Suomea, väittivät jaksaneensa istua hyvin kolmen päivän Karjala-kurssin. Kiirettä hieman piti, mutta luultavasti tuli todistetuksi ainakin se, että tuhdille, ajankohtaiselle ja monitieteiselle Karjala-paketille saattaisi olla kysyntää Joensuun yliopiston ulkopuolella-
kin.

Pentti Stranius,
Venäjä-tutkija


Sisällysluetteloon

NAISTUTKIMUKSEN JA SIIHEN LIITTYVÄN OPETUKSEN KEHITTÄMINEN JOENSUUN YLIOPISTOSSA

Naistutkimusta ja sen opetusta pohtinut työryhmä on luovuttanut mietintönsä rehtori Perttu Vartiaiselle. Työryhmään kuuluivat professori (mvs), PsT Katri Komulainen ja professori (mvs), YTT Silva Tedre yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta; yliassistentti, FT Tiina Kinnunen ja assistentti, FT Sinikka Vakimo humanistisesta tiedekunnasta; yliassistentti, YTT Leena Koski kasvatustieteellisestä tiedekunnasta ja lehtori, KT Ulla Härkönen Savonlinnan opettajankoulutuslaitokselta sekä opiskelijajäseneksi fil. yo. Eveliina Immonen. Työryhmän puheenjohtajana toimi professori Katri Komulainen, asiantuntijasihteerinä assistentti Sinikka Vakimo ja teknisenä sihteerinä toimistosihteeri Kari Tahvanainen.

Työryhmä esittää toimenpiteitä seuraavassa tärkeysjärjestyksessä naistutkimuksen säilyttämiseksi ja kehittämiseksi Joensuun yliopistossa.

Hallinnollinen kehittäminen

* Vakinaistetaan monitieteisen tasa-arvotutkimuksen professuuri ja täytetään se määräaikaisesti 1.8.2003-31.7.2008.
* Muutetaan monitieteisen tasa-arvotutkimuksen professuuri nimekkeeltään naistutkimuksen professuuriksi.
* Perustetaan naistutkimuksen yliassistentin virka.
* Perustetaan amanuenssin virka tehtävänään naistutkimuksen opetuksen ja tutkimuksen käytännön koordinointi.
* Perustetaan naistutkimuksen opetuksen kehittämistä varten naistutkimusyksikkö, joka toimii yhdyssiteenä naistutkimuksen opetuksessa laitosten välillä ja jonka tuloksellisuus arvioidaan sekä suoritettujen naistutkimusopintojen, opinnäytetöiden, monitieteisyyden toteutumisen että opetuksen laadun perusteella.
* Nimetään yksikölle naistutkimuksen professorin ja 5-7 hengen muodostama johtoryhmä.
* Myönnetään naistutkimusyksikölle
1) erillisrahoitusta opintojen suunnittelua, järjestämistä, koordinointia ja toimintamenoja varten vuosittain 26000 euroa.
2) erillisrahoitusta pro gradu
-töiden ja jatko-opintojen ohjaukseen vuosittain 32320 euroa.
3) erillisrahoitusta englanninkielisen opetuksen järjestämistä varten yhteensä 14140 euroa.
* Myönnetään temaattisesti rakentuvien perus- ja aineopintojen suunnitteluun ja toteutukseen naistutkimusyksikölle ja laitoksille vuosien 2003-2006 aikana rahoitusta yhteensä 86860 euroa.
* Myönnetään Savonlinnan naistutkimuksen opetuksen suunnittelutyöhön rahoitusta lukuvuodelle 2003-2004 yhteensä 17 000 euroa.
Vuosille 2003-2006 naistutkimusyksikön, perus- ja aineopintojen ja englanninkielisen opintokokonaisuuden suunnittelun ja toteuttamisen ja Savonlinnan opintokokonaisuuden suunnittelun kokonaiskustannukset ovat 647975 euroa, josta lisärahoituksen tarve on yhteensä 307 100 euroa.
* Työryhmä suosittelee, että ne laitokset, jotka osallistuvat naistutkimuksen opetukseen Joensuun yliopistossa, nimeäisivät naistutkimuksen vastuuhenkilöt kullekin laitokselle.

Naistutkimuksen ja sen opetuksen profiloiminen ja kehittäminen

Työryhmä esittää, että Joensuun yliopiston naistutkimuksen
* painopisteinä tulee tulevaisuudessa olla 1) soveltava naistutkimus ja 2) “sukupuolitetut rajat” - kansallisuuden, etnisyyden, reuna- ja raja-alueiden sukupuolittunut problematiikka,
* opintokokonaisuus tulee laajentaa temaattisesti rakentuviksi aineopinnoiksi,.
* naistutkimuksen virtuaaliyliopistoa tulee kehittää siten, että Naisverkon kautta tarjotaan naistutkimuksen opetusta Savonlinnan kampukselle,
* englanninkielistä naistutkimuksen opetusta tulee lisätä yhteistyössä yliopiston englanninkielisten opintokokonaisuuksien kanssa,
* pro gradu -töiden ja jatko-opintojen ohjausta on kehitettävä dosentuuri-järjestelmää kehittämällä ja järjestämällä monitieteinen naistutkimuksen syventävien opintojen seminaari yhteistyössä laitosten kanssa,
* opiskelijoiden rekrytointia, opintojen rekisteröintiä ja niistä tiedottamista on kehitettävä ja tehostettava,
* Neuvottelut naistutkimuksen opetuksen tarjoamisesta ammattikorkeakouluun tulee käynnistää.
Työryhmän päätehtävinä oli
* arvioida erityisesti naistutkimuksen opetuksen tilaa ja asemaa Joensuun yliopistossa ja sen edustamilla tieteenaloilla
* tehdä arviointia varten kysely naistutkimusta opiskelleiden keskuudessa ja tuottaa tilastotietoja naistutkimuksen opiskelusta Joensuun yliopistossa
* tuottaa tietoa muiden yliopistojen naistutkimuksen opetuksesta
* tehdä esitys monitieteisen naistutkimuksen hallinnollisesta ja opetuksen kehittämisestä Joensuun yliopistossa
* profiloida naistutkimuksen opetus ja tutkimus suhteessa muihin yliopistoihin ja suhteessa Joensuun yliopiston tarpeisiin.


Sisällysluetteloon

YLIOPISTO JA KAUPUNKI YHDISTIVÄT INTERNETSIVUSTOJENSA ETUSIVUT

Joensuun yliopisto ja Joensuun kaupunki yhdistivät internetsivustojensa etusivut osoitteeseen www.joensuu.fi. Joensuu - yliopistokaupunki -sivulta on linkit yliopiston ja kaupungin omiin sivustoihin.

Yhteiseen etusivuun päädyttiin, koska haluttiin korostaa sekä yliopiston roolia keskeisenä Joensuun kaupungin vetovoimatekijänä että kaupungin imagoa yliopistokaupunkina. Yhteisen etusivun avulla internetin selaajat pääsevät helposti haluamansa organisaation sivuille, koska näin vältetään myös osoitteiden sekaannukset. Jatkossakin yliopiston domain-nimenä säilyy joensuu.fi ja kaupungin nimenä jns.fi.

Yhteisen etusivun suunnittelussa olivat lähtökohtana tasapainoisuus, käytettävyys ja visuaalisuus. Suunnittelussa oli myös huomioitava sivun soveltuvuus kahdelle erilaisen visuaalisen ilmeen omaavalle organisaatiolle. Sivua hallitsee Joensuun kaupungintalon katosta otettu valokuva, joka on käsitelty visualisoimaan yliopiston ja kaupungin vaikuttavuutta ympäröivään yhteiskuntaan. Teknisesti sivu on toteutettu nopeasti latautuvaksi ja havainnolliseksi. Sivun on toteuttanut AD Pasi Peltonen mainostoimisto Grafexista.


Sisällysluetteloon

FLORAN PÄIVÄN JUHLASSA PALKITTIIN YLIOPISTOLAISIA

Joensuun yliopistossa on perinteiseen tapaan Floran päivän iltajuhlassa (21.5.) jaettu kunniamainintoja ja palkintoja vuoden väitöskirjan tekijälle, hyvälle opettajalle, vuoden esimiehelle ja vuoden työtoverille.

Joensuun yliopiston juhlarahastosta on myönnetty 1 700 euron apuraha Tommi Nymanille hänen biologian alaan kuuluvasta väitöskirjastaan ”Phylogeny and ecological evolution of gall-inducing sawflies (Hymenoptera: Tenthredinidae”. Nymanin väitöskirjatutkimuksessa käsitellään biologisia perusprosesseja: lajien välisiin vuorovaikutuksiin perustuvien adaptaatioiden evoluutiota ja uusien lajien syntyä. Sekä esitarkastajat että vastaväittäjät pitivät Nymanin tutkimuksia harvinaisen korkeatasoisina ja ehdottivat toisistaan riippumatta väitöskirjalle korkeinta arvosanaa (laudatur). Tommi Nyman toimii tällä hetkellä tutkijana Harwardin yliopistossa.

Joensuun yliopiston ylioppilaskunnan esityksestä yliopisto päätti myöntää vuoden Hyvä opettaja palkinnon ma. professori Päivi Hariselle. Palkinto myönnetään vuosittain yhdelle opettajalle hänen esimerkillisistä ansioistaan opetuksessa ja opetuksen kehittämisessä. Harisen osalta palkinnon perusteluina olivat muun muassa hyvin suunnitellut, selkeät, havainnolliset ja kriittiset luennot, opetustaitojen aktiivinen kehittäminen sekä kiitettävä opiskelijoiden ohjaus ja neuvonta.

Yliopiston koko henkilöstö sai osallistua äänestykseen, jossa tehtiin esitys vuoden esimiehestä ja työtoverista. Äänestyksen käytännön järjestelyt hoiti joensuun yliopiston tieteentekijät ry. Ehdotusten pohjalta juhlatoimikunta teki esityksen vararehtorille, ja vuoden esimieheksi valittiin tiimiesimies Kari Mattila ATK-keskuksesta. Perusteluiksi mainitaan, että Mattila on innostaja, joka esimerkillään kannustaa alasiaan tuloksen tekemiseen, tekee väsymättä työtä alaistensa työssä viihtymiseksi ja omaa erinomaiset neuvottelu- ja vuorovaikutustaidot.

Vuoden työtoveriksi valittiin ma. professori Arto Nevala historian laitokselta. Perusteluiksi mainitaan, että Nevala on tunnettu humoristisena, rentona ja aina iloisena työtoverina. Hänet on totuttu tuntemaan oikeudenmukaisena, tuttavavallisena ja valoisana luonteena, joka hoitaa omat tehtävänsä säntillisesti ja on siten esimerkkinä muille.


Sisällysluetteloon